Lukioikainen ystäväni kuoli liian nuorena, alle 25-vuotiaana. Kun hän hortoili viimeisillä voimillaan pikkukunnan terveyskeskuksen käytävillä ja vastaan tullut hoitaja kysyi että mitäpä etit, hän vastasi:

- Etsin paikkaa.

Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Paikka löytyi. Ja sieltä hänet löydettiin, terveyskeskuksen vessasta narun jatkeena.

Hänen kuolemansa oli minulle trauma. Olimme olleet vähän tekemisissämme lukiosta lähdettyämme. Se ei ollut yllätys, se oli vain käsittämätön tuska, suru ja murhe hänen elämänsä puolesta. Näin paljon unia joissa hän elikin ja ihmettelin: etkö olekaan kuollut?

En päässyt, tai en kyennyt lähtemään hautajaisiin. Olisi pitänyt.

Jälkikäteen hoitajat sanoivat - vilpittömästi, niin uskon-  että kaikki voitava oli tehty hänen hyväkseen. Ja ymmärrän, että näin on. Joskus itsemurha on parantumattoman mielen ja sielun lohduttoman sairauden lopputulos.

Mutta silloin lukiolaisena, yli kaksi vuosikymmentä sitten, en ymmärtänyt lainkaan, eikä ymmärtänyt varmaan kukaan mukaan, mitä tarkoittivat hänen puheensa halusta olla poika, eikä tyttö. Hän pukeutui ja käyttäytyi kuten normatiiviset pojat: takatukka, lippis, miesten deodorantti, karsi kävelytyyli ja -puhe ja ylisuuri collegepaita joka kätki hänen rintaliivittömyytensä. Rintaliivejä hän oli kokeillut kerran ja se oli riittänyt. Niitä hän ei pukisi.

Kerran ajelimme hänen autorämällään pitkin hiekkateitä lakkiasiharjoitusten jälkeen. Hän piti vauhdista ja vaarasta. Minä vähän pelkäsin apukuskin paikalla. Hän kertoi kuulumisiaan, sillä emme olleet tavanneet kirjoitusten jälkeen. Minä oli mennyt juuri kihloihin ja kaikki uusi oli edessä. Hän ei oikein tiennyt mitä aikoi tulevaisuudessa tehdä. Yhtäkkiä hän kysyi minulta, että entäs jos Jeesus olikin homo? Nauroi päälle ja kysyi, järkytyitkö. Ei, en järkyttynyt, sanoin. Silloin en vain ymmärtänyt, miksi hän mietti sellaisia, vaikka tiesin että uskonasiat sinällään olivat hänelle hyvin tärkeitä.  (Nyt minulle sehän on ihan järkeenkäypä kysymys. Koska Jumala luo erilaisuutta ja eittämättä Jeesus taisi olla aika erikoinen ja ristiriitainen mies, niin onhan hän voinut olla siinäkin suhteessa erilainen? Ja jos näin olisi, muuttaisiko se asioita mitenkään? Jeesuksesta uskotaan, ettei hänellä ollut sukupuolisia suhteita. Ne kun katsotaan synniksi.  Ja Jeesus oli puhdas, synnitön. Mutta yhtä lailla synnitön hetero kuin synnitön homo?)
 
Mutta vaikka siihen aikaan ei ymmärretty transsukupuolisuuden käsitettä, hän sai olla sellainen kuin oli meidän kavereiden silmissä, vaikkei kukaan koskaan ollut kuullut mistään sellaisesta, että joku hakisi omaa sukupuoli-identeettiään pienestä asti. Äiti kyllä tiesi kertoa että oli miesmäisiä naisia ollut ennenkin pikkukylillä. Yhtäkin oli kutsuttu Liisa-Jaakoksi.

Mutta oman kouluyhteisön hajottua aikuistuminen oli ystävälleni liian vaikeaa. Hän oli masentunut ja ties mitä - en kaikkea tiedäkään. Psykiatrista sairaanhoitoa hän tietääkseni sai, mutta miten minusta tuntuukaan, että psykiatrinen sairaanhoito ei Pohjois-Suomen perukoilla 90-luvulla tuntenut vielä transsukupuolisuutta?

Haluaisin niin kovin ajatella, että hänen aikuisuutensa olisi ollut onnellisempi, jos hänen sukupuoli-identiteettiään olisi osattu tukea.

Mutta sitä emme saa koskaan tietää.

Viime keskiviikkona astui voimaan tasa-arvoisen avioliiton laki. Se on mielestäni oikeudenmukaisuutta. Luterilaisen kirkon avioliittokäsitystä on vaikeampi muuttaa - ja ketkä sitä muuttavat? Se on vaikea aihe konservatiivien ja liberaalien kesken - ja minunkaltaisilleni, joka on liberaali konservatiivi tai jotakin sinne päin. Kuitenkin olen vakaumuksellinen luterilainen.

Tuntuukin siltä, että monet konservatiivikristityt tekevät avioliitosta pyhemmän asian kuin se on. Kun Luther halusi uudistaa katolisen kirkon oppia, yksi uudistusvaatimus koski juuri avioliiton sakramenttia. Haluttiin luopua, ja luovuttiinkin,  katolisen kirkon seitsemän sakramentin opista ja otettiin niistä vain kaksi: kaste ja ehtoollinen (sakramentiksi hyväksyttiin vain ne, joissa oli mukana näkyvä aine ja jotka Jeesus on itse asettanut). Avioliiton solmiminen ei ole protestanteilla siis koskaan ollutkaan sakramentti - mutta katolisilla se on sitä edelleen. Protestanttiset kirkot hyväksyvät liiton purkamisen, eroamisen ja hyväksyvät myös avioliiton uudelleen solmimisen. Katolilaisuudessa tunnetaan avioliiton mitätöinti. Katolisessa kirkossa suhtaudutaan avioliittoon kuitenkin vakavammin ehkä kuin meillä, mistä kertoo se, että avioliittoon aikovat käyvän sitä edeltävän puolen vuoden ajan erityistä avioliittokoulua.

Ja toisekseen, Luther halusi poistaa myös pappien naimattomuuden. Avioliitto koskisi kaikkia, myös pappeja. Ja tämäkin on mahdollista protestanttisissa kirkoissa.
Protestanttisten kirkkojen luonteeseen on alusta lähtien kuulunut uudistumisen tarve ympäröivän yhteiskunnan mukana. Kirkko on ihmisiä varten, eivätkä ihmiset kirkkoa varten. Emme saa palvoa kirkkoihannetta tai avioliittoihannetta niiden itsensä vuoksi, vaan meidän tulee palvoa yksin pyhää Jumalaa, jos jotakin haluamme ylipäätään palvoa.

Mutta totta on, että Paratiisissa ei ollut kahta Aadamia tai kahta Eevaa. Oli yksi Aadam ja yksi Eeva. Avioliiton ihannekuva. Mutta. Eiväthän heidänkään lapsensa menneet keskenään naimisiin vaan he ottivat puolisonsa toisista ihmiskansoista! Tarkoitan, ihmisyys on enemmän kuin Aadam ja Eeva. Jumala loi myös Aadamin ja Eevan ulkopuolella.

Mutta kuka, tai mikä, tai keiden avioliito yltää tuohon avioliiton ihanteeseen? Jos katselen ympärilleni, niin montako ihanteellista avioliittoa voin nähdä? Näenkö ihanteellisten avioliittojen sijaan sittenkin vain sirpaleisia, repaleisia, jähmettyneitä, kiiltokuvamaisia, kulissimaisia, kompuroivia tai parhaimmillaankin kaveruus/kumppanuus - avioliittoja? Sellaisia niin kuin elämäkin?

En siltikään halua arvostella kenenkään parisuhdetta tai avioliittoa niin kauan kuin omassa liitossani on tekemistä, että se pysyy tasa-arvoisena, tasapuolisena ja kristillisenä niin, että ajattelisin toisen etua enemmän kuin omaa etuani.  Ja luulen, että tekemistä riittää.

Voi kunpa jokainen ihminen, sukupuoli-identiteettiin katsomatta, saisi tulla rakastetuksi sellaisena kuin on.
Voi kunpa sielun ja mielen kivut voitaisiin hoitaa niin, ettei kenenkään tarvitsisi ikinä missään "etsiä paikkaa" ystäväni tavoin.  
Voi kunpa jokaiselle olisi paikka valmiina mihin kuulua, isoon tai pieneen perheeseen, vaikka ei olisi mahdollisuutta muodostaa minkäänlaista parisuhdetta.

Ystäväni elämä oli raskas ja vaikea. Mutta haluan muistaa myös kaiken kauniin ja hyvän. Ne muistot säilyvät myös.