Ikäkriisi. Lähestyn mummoikää, mietin. Biologiset lapset on nyt saatu ja heistä ensimmäinen jo täysi-ikäinen, lemmikkejä hankittu ja luvassa on kenties ajanjakso, jolloin minulla äitinä ja tulevana mummona (haa, kuinka voit olla noin varma??) on omaa aikaa eniten koko tulevan elämäni aikana. Silti vanheneminen on taitolaji, koska nuoruuden silkkohipiän haikailussa menettää samalla tämän hetken mahdollisuudet. Näin päättelen, ja ryhdyn määrätietoisesti harjoittelemaan vanhenemista.  

Miten siis aion käyttää tämän ajan - tämän kenties ehkäpä kymmenisen vuoden ajan kestävän minäkeskeisen ajanjakson?

Ensimmäiseksi. Aloin pitämään itsestäni huolta. Menin ja hankin ammattiapua pitkään jatkuneeseen vaivaan. Koska en enää valvo öitä (nekin on tulossa menopaussin tullessa mikäli sukuun on katsominen), nukun nyt niin paljon ja pitkään aina kun voin - olkoot se sekä etu- että jälkikäteistä univelan hoitoa.  
    Aloitin - ja aloitin toiseen kertaan (mutta en luovuttanut) - käymään kuntosalilla. Ostin elokuussa ensimmäistä kertaa elämässäni kuntosalikortin jolla saa käydä tasan neljä kertaa kuukaudessa. Ei enempää eikä vähempää, kerta viikossa riittää. Sain ihanan kannustavan ja ymmärtäväisen personal trainerin opastuksen ja hän teki minulle pyytämäni 45 minuutin ohjelman. Minulla siihen menee 50 minuuttia. Se sisältää kolme liikeparisarjaa eli kuusi liikettä jotka teen peräkanaa. Noudatan ohjeita pilkulleen. Ja nautin jo tekemisestä. Käyn salilla työpäivän päätteeksi koska illalla en jaksa enää.
    Käyn avantouinnissa. Se oli kymmenvuotinen haave jonka toteuttamisessa tarvitsin naapuriystävän apua. Nyt osaan jo itsekin. Ensialkuun riittää, että käyn kastautumassa. Sitten riittää, että teen pikkuruisen lenkin. Nyt riittää se, että uin jo pari kolme vetoa ja käännyn takaisin. Pelkäsin veteen menemistä hullun lailla. Pelkään edelleen. Mutta voittajana on helppo hymyillä.
    Viimeisimpänä jätin sokerin. Nyt yritän juoda vettä enemmän. 

Toiseksi. Teen enemmän sitä mikä huvittaa, on kivaa ja kiinnostavaa. Teen sudokuja. Luen kirjoja, aoitan saman virkkaustyöohjeen aina uudelleen. Roikun facebookissa ja ihastelen Käsityön ystävien vinkkipankin luomuksia vaikka en edes aio toteuttaa mitään vastaavia isoja urakoita.

Kolmanneksi. Teen vähemmän sitä mikä ei huvita. En tee ruokaa enkä kotitöitä niin paljon kuin ennen. Sotkua on viikolla enemmän, viikonloppuna vähemmän. Siivoan silloin kun haluan, ja pyydän apua siivoukseen. Siisti koti merkitsee minulle paljon, mutta olen opetettu tinkimään siitä. Koti on perheemme, ei minun, näköinen kompromissi. Velvoitan perheenjäseniä - mutta entisen syyllistämisen sijasta vain faktoilla: en ehdi, en jaksa, enkä halua, eikä minun yksin pidäkään.

Neljänneksi. Asetan itselleni tavoitteita: Kesällä lähden tyttäreni kanssa pyhiinvaellusreissulle Espanjaan. Nyt todella voin olla kaksi viikkoa kotoa pois!  Ja kerrankin minulla on jokin selkeä, konkreettinen syy kuntoiluun. Rasvakilojen tilalle lihaskiloja kiitos!

Viidenneksi: Sallin itselleni onnistumisen, ilahtumisen, voittamisen ja nautinnon tunteet. Ne eivät ole väärin.

Kuudenneksi. Sallin itselleni pettymyksen, häviämisen, surun, vihan ja kateuden tunteet. Ne eivät ole väärin.

Seitsemänneksi: Solmin uusia ihmissuhteita. Opettelen. Ajattelen, että sitä kai voi tehdä hautaan saakka? En halua olla yksinäinen vanhus mikäli se minusta riippuu.

Kahdeksanneksi: Keksin uusia ideoita ja toteutan ne. En enää mieti, sopiiko se minulle, kuuluuko se minulle ja olenko jonkin arvoinen ja mitäköhän toinen siitä on mieltä. Pyydän ja luotan että toinen sanoo jos hänelle ei käy, enkä jää tuntemaan yletöntä kiitollisuudenvelkaa pienistä asioista.

Yhdeksänneksi: Saan ihailla ja rakastaa vapaasti ympärillä olevia vauvoja ilman minkäänmoista vauvakuumetta. Saan olla heille Täti.

Kymmeneksi: Saan itse päättää vapaa-ajastani. Se on minun. Minulla On  Vapaa-aikaa! Tämä hetki on koittanut. Tähän hetkeen kului 18 vuotta. Nyt en kadu tippaakaan että aloitin äitiyden kesken kaiken opiskelujen ja silloisten varhaisaikuisuusvuosien.

Mutta hui miten itsekäs lista. Vai onko sittenkään? Monelle menestyshakuiselle listani taitaa olla hellyttävä. "Hei, milloinka nauttiminen on ollut väärin?" Melkein en tunnista kilttiä, tunnollista ja kaikkeen suostuvaista minääni tästä. Olenhan uhrannut aikuisvuoteni tähän mennessä perheelle, kodille ja työlle. Nyt on toisen minäni vuoro, se jollainen olin joskus aiemmin - sen joka uskalsi ja meni ja teki.

Rakastan tätä keski-iän kynnyksellä kolkuttelua ja sitä, että kiksit saa hyvästä kahvista ja uudesta sudokusta. On ihanaa tulla itsevarmemmaksi, omaksi itsekseen, olla sitä mitä on. Suunnitella elämää ja tehdä valintoja. Nyt niitä teen minä, eikä joku muu. Ja onneen riittää vähäinen.

Kamalaa on silti huomata että ulkokuori rapistuu ja rypistyy.  Iho menettää kollageenia, maksaläiskät alkavat pilkottaa vaaleina ja pian ne alkavat tummentua. Hiukset ovat menettäneet värinsä ja tuuheutensa, silmien alla on pysyvät varjostumat. Selluliittimuhkuroita on tullut paikkoihin joissa niitä ei ennen ollut. Iho roikkuu.

Peilikuva haastaa ja kysyy, rakastatko minua vielä tänäänkin? Entä huomenna? Silloinkin kun itsekuri pettää ja hyvät aikeet sen mukana?

Mutta kun on hyvä mieli muista asioista, niin peilistä katsoo hymyilevä ja sen myötä kaunis nainen.
Silloin ei haittaa muhkurat eikä läiskät eikä rypyt, eikä tekemättömät työt.

On aika ihanaa olla 40+ ja onnellinen nainen, tänään. En uskonut, enkä osannut kuvitella, että tämä vuosikymmen voisi olla näin kiva!