torstai, 30. maaliskuu 2017

Kesäksi caminolle

Suunnittelen kesäksi vaellusretkeä.

En ole mikään kokenut vaeltaja tai retkeilijä. En edes ulkoilmaihminen. En seikkailija enkä kokemusjanoinen. Päinvastoin. Kärsin matkapahoinvoinnista ja olen turvallisuushakuinen. Ihailen kyllä kauniita maisemia liikutukseen asti, mutta monesti yksin luonnossa oleminen lisää ahdistustani, eikä lievitä sitä, niin omituista kuin se onkin. En kestä täysin äänetöntä hiljaisuutta. Olen neuroottinen ja pelkäävä ja uudet tilanteet saavat minut helposti lukkoon. Olen ujo, varautunut ja tarkkaileva. Ja en ole järin hyväkuntoinenkaan: kehonkuntomittausten mukaan ikäistäni keskivertosuomalaisnaista hiukan keskikuntoista heikompi. Mutta ei kauan!

Lomareissuilla olen kulkenut muiden peräkanassa ja oikein tyytyväisenä niin. Mieheni on nauttinut saadessaan järjestää omatoimimatkojamme.

Mutta nyt, täysi-iän saavuttanut tyttäreni pyysi yllättäen minut mukaansa että lähtisin hänen kanssa vaeltamaan Espanjaan, pyhiinvaellusreiteille. Caminolle, kuten asianharrastajat sitä kutsuvat.

Innostuin sillä siunaaman hetkellä. Oi lähden lähden!  Olinha "aina haaveillut"  sellaisesta mutta koskaan en ollut antanut ajatuksen vallata tietoisuuttani kokonaan. Olin tavannut yhden ihmisen joka oli vaeltanut reitillä ja olin kysellyt häneltä kaikenlaista. Asia kiinnosti. Mutta esteitä oli ollut henkisiä, todellisia ja keksittyjä. Nyt oli aika kohdata pelot ja möröt.

Siitä alkoi mielenkiintoinen ja innostava matkanteko josta olen iloinnut suuresti. Olen tutustunut karttoihin ja pähkäillyt parhaimpien ja soveltuvimpien reittien valintaa. Olen tavannut veteraanicaminolaisen ja saanut paljon hyviä vinkkejä. Olen lukenut kymmenittäin kirjoja ja blogeja.  

Olen viettänyt tuntikausia netin ääressä tutkimassa ja vertailemassa eri varusteita. Lentoliput ostimme jo tammikuussa. Varusteita ennestään minulla ei ole nimeksikään. Intoilen uusista hankinnoistani (budjettini sallii vain edulliset ostokset, joten kunnianhimoisena tavoitteenani on saada pienellä rahalla parasta laatua) lähes yhtä paljon kuin lapsena saadusta uusista korvalappustereoista joissa oli sininen kasettisoitin ja oranssit korvalaput; tai uusista barbien jumppavaatteista joissa oli mukana ihanat raidalliset säärystimet ja pienet pinkit balettitossutkin! Tai uudesta polkupyörästä, vaaleanvihreästä kimmeltävästä Helkamasta jonka ostin 12-vuotiaana omilla lahjarahoillani.

Hankintalistallani onkin kengät, tekniset päällivaatteet, sukat, ultrakevyt kesämakuupussi, retkipyyhe, rinkka, vaellussauvat ja kevyt kuoritakki ja sadesäärystimet. Etsittävä on myös otsalamppu ja tilattava pyhiinvaeltajan opas Englannista.  

Olen ehtinyt jännittää ja pelätä monta asiaa. Nyt tällä nimenomaisella hetkellä olen huolissani uusista vaelluskengistä. Kengät ovat vaeltajan tärkein varuste ja ne pitää olla reissuun lähtiessä hyvin sisäänajetut. Se tarkoittaa parhaimmillaan 100-200 kilometrin kävelyä ennen reissua. Pohjan pitää olla paksu ja vartta niin että se tukee nilkkaa. Pyhiinvaellusreitit ja -polut ovat - kuvitelkaa - jos ei sentään tuhansia niin satoja vuosia vanhat! Ne ovat tallautuneet koviksi ja myös Espanjan kukkulat ovat välillä soraisia ja kivisiä. Pyhiinvaeltaminen on niin suosittua että vuosittain eri reiteillä (niitä on Espanjassa useita ja myös Ranskassa ja Italiassa) Espanjassa on 300 000 vaeltajaa.

Löysin "legendaariset" nahkavaelluskengät, joiden punamustat nyörit ovat uutuudenliukkaat, mutta silti hyvin solmiutuvat. Kengät olivat täysin käyttämättömät ja säilötty nettikirppismyyjän ylähyllylle vuosikausiksi. Eivät olleet istuneet rouvan jalkaan. Yritin googletella mitä merkistä kerrottiin, mutta sain selville ainoastaan sen, että sveitsiläinen valmistaja oli fuusioitunut toiseen yritykseen, niinpä en saanut kengistä mitään tietoa etukäteen ja ostin ne riskillä. Olinhan toki kuullut, että parhaimmat kengät ovat juurikin nahkaa, eikä niissä ole ylimääräisiä saumoja. Mutta kaipa Sveitsissä osattiin tehdä hyviä vaelluskenkiä, olihan maa yhtä Alppia. Maksoin kengistä kolmekymppiä kun hyvät kengät saa parilla satasella.

Kun tutkailin kenkiä, ensimmäinen fiilis oli että nehän olivat kuin jotkut laskettelumonot, yhtä kompurat. Kenkien pohja tuntui liukkaalta. Sitten luin, että niin ne ovatkin, ja ne pitää aluksi karhentaa vaikka harjan avulla. Sitten löysin merkinnän: sveitsiläiset kengät, jotka on valmistettu Italiassa. Voiko metsään tässä mennä? Vuoristo- ja kenkämaan yhteistyön hedelmä ei voi lähtökohtaisesti olla pilaantunut!

Sitten alkoi sukkarumba. Kenkiin täytyisi löytyä sopiva yhdistelmä alussukkaa ja päällyssukkaa.  Paras keino ehkäistä rakkojen syntymistä on kahden päällekkäisen sukan käyttäminen. Sillä tavalla olin vaeltanut nuorena Lapissa: puuvillasukat, villasukat ja tavalliset kumisaappaat enkä muista mitään ongelmia olleen. Mutta nyt paksut villasukat olisivat kesällä liian kuumat ja oli teknisempien vaellussukkien hankinta edessä. Päädyin ostamaan myös hyvät pohjalliset joiden kanssa ohuempi sukkasetti istuisi hyvin.

Seuraavaksi aiheeksi tuli kenkien huolto. Kenkien nahkapinta näytti kuivahkolta. Sitä pitäisi käsitellä mutta miten? Minua neuvottiin: 1) Laita ensin kyllästeaine ja sen jälkeen kenkävahaa. 2) Ehei! Missään nimessä ei saa laittaa silikonia sisältävää kyllästeainetta ensin, sehän hylkii itsessään jo vahakerrosta ja pidemmän päälle pilaa koko kengän! 3) Pelkkä vahaus on paras. 4) Vahaakin parempi on nahkaöljyä jota saa vain tietystä nettikaupasta. 5) Mutta huomaa, että nahkaöljyllä voi pilata kenkänsä jos sitä laittaa liikaa niin että nahka kyllästyy öljystä ja lötkistyy pehmeäksi.

Päädyn siihen, että vahaan kenkäni. Se pitää myös veden loitolla. Ja muistan myös sen, että jos ja kun kenkä kastuu, siihen pitää laittaa sanomalehtipaperitolloja imemään kosteutta.

Toiseksi pelkäänkin rakkoja. En pidä kivusta. Pelkään myös nyrjäyttäväni uudestaan nilkkani, jonka ensi kertaa elämässäni nyrjäytin muutama kuukausi sitten. Sanotaan että kerran nyrjähtänyt nyrjähtää uudestaan kun nivelsiteet löystyvät. Ja voihan olla että polvet ja nilkat eivät kestä vaeltamista sittenkää ja tulen maitojunalla takaisin kotiin puolen vuoden valmistautumisen, odotuksen ja pettymyksen turhauttamana.

Kolmanneksi pelkään luteita! Pyhiinvaeltajat yöpyvät vain pyhiinvaeltajille tarkoitetuissa yhteismajoituksissa, albergoissa. Niitä pitävät yksityiset, kunnalliset ja myös kirkot. Niissä voi yöpyä vain yhden yön kerrallaan. Miehet ja naiset nukkuvat  siis samassa tilassa. Suihkut sentään ovat erilliset. Mutta jos pysyn tulevan kesämakuupussini sisäpuolella, saatan välttyä luteilta.

Neljänneksi pelkään että joudun ohittamaan jonkun pelottavan härän tai vihaisen pässin vaellusreitilläni. En ole oikein eläinihminenkään lukunnottamatta omia kissojani.

Miksi sitten koko vaellustouhu minua innostaa niin paljon? Mikä siinä kiehtoo?

En ole reitillä yksin. Minun ei tarvitse pelätä että en saisi apua jos joutuisin pulaan. Mutta saan olla silti yksikseni, omissa oloissani. Minun ei tarvitse olla sosiaalinen ellen itse halua. Caminokulttuurissa siihen on kuulemma täysi vapaus. Jokainen tulee vaellukselle omalla motiivillaan.

Toiseksi minun ei tarvitse kantaa telttaa eikä ruokatarvikkeita. Majapaikoissa voi laittaa itse ruokaa, ne ovat kylissä tai pikkukaupungiessa joissa on ravintolat ja kaupat. Ja minun ei myöskään tarvitse laittaa ruokaa ellen halua. Ja saan nukkua sängyssä ja käydä suihkussa.

Kolmanneksi Espanjassa paistaa aika takuuvarmasti aurinko kesäkuun viimeiset kaksi viikkoa. Se tarkoittaa vaeltamisen kannalta sitä, että aamulla herätään aikaisin ja tehdään päivän vaellus puolenpäivään mennessä. Loppuaika oleskellaan.

Neljänneksi: kuvittelisin että pääsen omanlaiseen "caminokuplaan" - todellisuuteen, jota ei muualla ole. Pääsen irti arjesta.

Ja se tärkein: olen kaksi viikkoa esikoisen kanssa reissussa. Enkä halua olla kunnon puolesta hänelle riippakivi. Siksi olen aloittanut kuntosaliharjoittelut ja tiputtanut painoa. Molempia maltillisesti. Suunta on ollut hyvä ja tätä parempaa motivaatioa kuntoilulle en voi enää keksiä. Vihdoinkin!

 

sunnuntai, 19. maaliskuu 2017

Kohublondi joka rakasti

Omassa parisuhteessani kesti tolkuttoman pitkään tajuta, että odotin puolisoni olevan jeesusmainen elämäni prinssi ja ritari, joka ratkaisisi puolestani haastavat asiat, näkisi sisimpääni ja tuntisi minut paremmin kuin minä itse. Olisi vielä loputtoman kärsivällinen ja ihmeidentekijä ja uhraisi itsensä minun puolestani.

Vähänkään kehityspsykologiaa lukenut ymmärtää, että tyttölapsen elämässä mieskuvat, jumalakuvat ja isäkuvat ovat kietoutuneet alitajuntaan suloiseksi kudelmaksi. Ja jos ei kykene aikuistumaan myöskään parisuhteessaan, jää ikuisesti lapsenkaltaiseen asemaan odottaen tyytymättömänä jotakin sellaista mikä ei ole todellista, ja jos hetkittäin olisikin, se ei vastaisi omiin vääristyneisiin kiintymyssuhdetarpeisiin.

Itsensä tuntemisen vaatimus on ehdoton edellytys parisuhteen jatkuvuudelle. Ja ehkäpä onnelliseen elämään ylipäätään. Joka ei tunne itseään, ei kykene tasavertaisiin ihmissuhteisiin, koska silloin asettaa suhteelle epärealistisia odotuksia, ei näe omaa peilikuvaansa saati omia varjojaan. En sano, etteikö jo varhainkin voisi kehittyä hyvä itsetuntemus, eikä vasta iän karttuessa kuten ehkä yleensä, mutta on yhtä sääli nähdä vanhojakin ihmisiä, joiden itsetuntemuksen opettelu on jäänyt alkumetreille. Silloin ongelmat ovat aina muiden, tai ongelmat ovat aina marttyyrin oma syy  ja maailmankuva pysyy muutenkin mustavalkoisena. Kun itseänsä opettelee tuntemaan, edessä on paljon epämiellyttäviä totuuksia, mutta myös uskoakseni rikastuttavia yllätyksiä.

Näin Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä on hyvä mietiskellä uskontoni päälle päin miesvoittoista historiaa (Jeesus ei tullut perustamaan uutta uskontoa, ei kirjoittanut tai kirjoituttanut yhtään teosta- joten kristinuskonnosta puhuttaessa tarkoitetaan sitä järjestäytynyttä, valtarakenteiden täyttämästä systeemistä, joka muotoutui Jeesuksen jälkeen). Palaan siksi kirjoituksiin ja kertomuksiin siitä, mikä oli naisen ja Jeesuksen suhde. Miten Jeesus suhtautui naisiin?

Raamatussa kerrotaan evankeliumiteksteissä naisista, jotka kohtelivat Jeesusta kuin hän olisi ollut sulhanen tai rakastaja - ja Jeesus salli heidän tehdä niin.  Miksi näin? Esimerkiksi kohtaus, jossa huonomaineinen nainen tulee rikkaaseen taloon bileisiin, jossa Jeesuskin on. Ei puhu mitään, mutta kumartuu Jeesuksen paljaiden jalkojen juureen, pesee ne kyynelillään ja kaiken kruununa kuivaa ne hiuksillaan. Tuohon aikaan kunniallinen  juutalaisnainen ei paljastanut hiuksiaan kenelle tahansa - ainoastaa miehelleen makuuhuoneessaan - ja se oli sinällään siis hyvin intiimi teko. Muutoinkin toisen jalkojen peseminen omilla kyynelillä- mikä tunnekuohu naisella on ollut!  Kerrotaan, että hän ei lakannut suutelemasta Jeesuksen jalkoja. Ei sanota että Jeesus olisi edes käskenyt hänen lopettaa moinen käytös. Lopuksi hän voitelee Jeesuksen jalat.

Toisessa kertomuksessa toinen nainen, Lasaruksen ja Martan sisar Maria, Jeesuksen ystävä - kunniallinen nainen, voitelee Jeesuksen pään hävyttömän kalliilla nardusöljyllä, joka on säilötty alabasteripulloon. Nardusöljy valmistetaan nardus-kasvin juurista, joita kasvaa Himalajan rinteellä. Sitä käytetään tänäkin päivänä erilaisiin vaivoihin: ihottumiin, kuukautiskipuihin, hiivatulehdukseen, selluliittiin ja yllättäen: terminaalihoidossa rauhoittamaan kuolevaa. Kaksituhatta vuotta sitten se oli ylellisyyttä, johon vain todella rikkailla oli varaa. Perimätieto kertoo, että sitä lahjoitettiin suurena rakkauden osoituksena rakastetulle. Ei siis kenelle tahansa ystävällekään.

Nainen kaataa rakkaimpansa hiuksille koko alabasteripullon sisällön. Vain osa olisi ollut turhaa, sillä saadakseen alabasteripullon auki se piti rikkoa. Siihen aikaan oli tapana myös tehdä kuolevalle viimeinen voitelu. Nainen voiteli Jeesuksen vähän ennen tämän tulevaa kuolemaa, mutta ei ehkä tietoisena kuoleman vaan muun sisäisen pakon - rakkauden -sanelemana. Jeesus oli niin rakas ja ihana, että rakkauden osoitukseksi piti tuhlata oma perintö - vastasihan pullollinen kallista nardusöljyä työmiehen vuosipalkkaa.

Mietin, kuinka ihmeellinen persoona minun pitäisi tavata, että menisin ja käyttäisin kaikki säästöni tai perintöni (tai minun tapauksessani ottaisin pankkilainan) jotta voisin ostaa parasta ja ihaninta hänelle, jota rakastan?

Luen internetin maailmasta, että huijarirakastajia on edelleenkin ja he saavat ikäneidot pauloihinsa ja luovuttamaan siten säästönsä. Sellainen tuntuu käsittämättömältä.

Mutta siltikin, ettenkö voisikin rakastaa tällä tuhlailevalla asenteella puolisoani ja lapsiani ja muitakin? Ei rakastaa pihistellen, vaan anteliaasti. Ei rakkautta kaiketi ole tarkoitettu säästettäväksi, pantattavaksi tai edes ansaittavaksi? Rakkaus voisi olla kuin omenapuu, jonka tuottamassa omenassa on monta uuden omenpuun alkusiementä - ei vain yhtä! Jokaisessa voikukassa on kymmenittäin uusien voikukkien alkuja. Jokaisessa koivun norkossa on jälleen kymmeniä, ellei jopa satojen uusien koivujen aihioita. Sellaista rakkautta luonto näyttää.

Tämä kaikki minulle tuli mieleen kun katsoin erästä lyhytdokumenttia, joka oli tehty maassamme monen tuntemasta julkkisnaisesta. Tuo kohublondi oli julkisuuden häpäisemä, lokaan tallottu, kansan naurama. Hänen nimensäkin oli jo vitsi.

Mietin, että Jeesuksen perässä taisivat kyynelillään ja hiuksillaan puuhastella juuri hänen kaltaisensa aikansa kohublondit. Naiset, joita yleinen mielipide ei kohdellut kunnioittavasti. Naiset, joita kunniallisemmat naiset saattoivat katsoa alaspäin ja naiset, joita niin ikään kunnialliset miehet saattoivat katsoa alaspäin, samalla kuin ottivat heistä huvin ja hyödyn irti.

Katsellessani häntä, näen hänet polvistuneena Jeesuksen jalkojen juureen, itkemässä ja kuivaamassa pitkillä vaaleilla hiuksillaan Jeesuksen jalkoja kuiviksi. Itkemässä haavojaan, elämäänsä, rikotuksi tulemista, kaltoin kohtelua, vääriä valintoja, surua, ikävää… Ja itkemässä rakkauttaan Jeesukseen, joka katsoo häntä kohti ja näkee hänet.

MInulle kristinuskossa on juuri tästä kyse. Naisesta, joka on menettänyt kaiken, saa itsekunnioituksensa ja arvonsa takaisin. Rakkaudesta joka ei katso ulkoiseen, kulisseihin, keskiluokkaiseen tekopyhyyteen tai älylliseen kikkailuun. Rakkaudesta joka katsoo ulkokuoren läpi, läpi tekotukan ja -ripsien, läpi kauneusleikkausten ja botoxin, läpi paksun ihomaalin, läpi aivan sen kaiken, joka on suojana ihmisen ja toisen välillä.

Nainen sanoo videolla että yksi häneltä puuttuu ja se on rakkaus. Hän esittää videon lopussa rukoushuoneella esirukouspyynnön: että saisi rakastavan miehen ja parisuhteen. Että saisi perheen ja lapsiakin jos Jumala suo.

Tuo pyyntö kosketti minua syvästi. Että hänkin saisi ihmissuuhteen, jossa lihaa ja verta oleva ihminen näkisi hänen sisimpäänsä ja pitäisi sitä kauniina.

Ja mitä Jeesus sanoo sille tekopyhälle oikeassaolijalle, kunnon uskovaiselle kun tulee kyse huonomaisesta naisesta? -Hän saa paljotkin syntinsä anteeksi, sillä hän rakasti paljon.  Sillä hän rakasti paljon.

 

perjantai, 3. maaliskuu 2017

"Etsin paikkaa"

Lukioikainen ystäväni kuoli liian nuorena, alle 25-vuotiaana. Kun hän hortoili viimeisillä voimillaan pikkukunnan terveyskeskuksen käytävillä ja vastaan tullut hoitaja kysyi että mitäpä etit, hän vastasi:

- Etsin paikkaa.

Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Paikka löytyi. Ja sieltä hänet löydettiin, terveyskeskuksen vessasta narun jatkeena.

Hänen kuolemansa oli minulle trauma. Olimme olleet vähän tekemisissämme lukiosta lähdettyämme. Se ei ollut yllätys, se oli vain käsittämätön tuska, suru ja murhe hänen elämänsä puolesta. Näin paljon unia joissa hän elikin ja ihmettelin: etkö olekaan kuollut?

En päässyt, tai en kyennyt lähtemään hautajaisiin. Olisi pitänyt.

Jälkikäteen hoitajat sanoivat - vilpittömästi, niin uskon-  että kaikki voitava oli tehty hänen hyväkseen. Ja ymmärrän, että näin on. Joskus itsemurha on parantumattoman mielen ja sielun lohduttoman sairauden lopputulos.

Mutta silloin lukiolaisena, yli kaksi vuosikymmentä sitten, en ymmärtänyt lainkaan, eikä ymmärtänyt varmaan kukaan mukaan, mitä tarkoittivat hänen puheensa halusta olla poika, eikä tyttö. Hän pukeutui ja käyttäytyi kuten normatiiviset pojat: takatukka, lippis, miesten deodorantti, karsi kävelytyyli ja -puhe ja ylisuuri collegepaita joka kätki hänen rintaliivittömyytensä. Rintaliivejä hän oli kokeillut kerran ja se oli riittänyt. Niitä hän ei pukisi.

Kerran ajelimme hänen autorämällään pitkin hiekkateitä lakkiasiharjoitusten jälkeen. Hän piti vauhdista ja vaarasta. Minä vähän pelkäsin apukuskin paikalla. Hän kertoi kuulumisiaan, sillä emme olleet tavanneet kirjoitusten jälkeen. Minä oli mennyt juuri kihloihin ja kaikki uusi oli edessä. Hän ei oikein tiennyt mitä aikoi tulevaisuudessa tehdä. Yhtäkkiä hän kysyi minulta, että entäs jos Jeesus olikin homo? Nauroi päälle ja kysyi, järkytyitkö. Ei, en järkyttynyt, sanoin. Silloin en vain ymmärtänyt, miksi hän mietti sellaisia, vaikka tiesin että uskonasiat sinällään olivat hänelle hyvin tärkeitä.  (Nyt minulle sehän on ihan järkeenkäypä kysymys. Koska Jumala luo erilaisuutta ja eittämättä Jeesus taisi olla aika erikoinen ja ristiriitainen mies, niin onhan hän voinut olla siinäkin suhteessa erilainen? Ja jos näin olisi, muuttaisiko se asioita mitenkään? Jeesuksesta uskotaan, ettei hänellä ollut sukupuolisia suhteita. Ne kun katsotaan synniksi.  Ja Jeesus oli puhdas, synnitön. Mutta yhtä lailla synnitön hetero kuin synnitön homo?)
 
Mutta vaikka siihen aikaan ei ymmärretty transsukupuolisuuden käsitettä, hän sai olla sellainen kuin oli meidän kavereiden silmissä, vaikkei kukaan koskaan ollut kuullut mistään sellaisesta, että joku hakisi omaa sukupuoli-identeettiään pienestä asti. Äiti kyllä tiesi kertoa että oli miesmäisiä naisia ollut ennenkin pikkukylillä. Yhtäkin oli kutsuttu Liisa-Jaakoksi.

Mutta oman kouluyhteisön hajottua aikuistuminen oli ystävälleni liian vaikeaa. Hän oli masentunut ja ties mitä - en kaikkea tiedäkään. Psykiatrista sairaanhoitoa hän tietääkseni sai, mutta miten minusta tuntuukaan, että psykiatrinen sairaanhoito ei Pohjois-Suomen perukoilla 90-luvulla tuntenut vielä transsukupuolisuutta?

Haluaisin niin kovin ajatella, että hänen aikuisuutensa olisi ollut onnellisempi, jos hänen sukupuoli-identiteettiään olisi osattu tukea.

Mutta sitä emme saa koskaan tietää.

Viime keskiviikkona astui voimaan tasa-arvoisen avioliiton laki. Se on mielestäni oikeudenmukaisuutta. Luterilaisen kirkon avioliittokäsitystä on vaikeampi muuttaa - ja ketkä sitä muuttavat? Se on vaikea aihe konservatiivien ja liberaalien kesken - ja minunkaltaisilleni, joka on liberaali konservatiivi tai jotakin sinne päin. Kuitenkin olen vakaumuksellinen luterilainen.

Tuntuukin siltä, että monet konservatiivikristityt tekevät avioliitosta pyhemmän asian kuin se on. Kun Luther halusi uudistaa katolisen kirkon oppia, yksi uudistusvaatimus koski juuri avioliiton sakramenttia. Haluttiin luopua, ja luovuttiinkin,  katolisen kirkon seitsemän sakramentin opista ja otettiin niistä vain kaksi: kaste ja ehtoollinen (sakramentiksi hyväksyttiin vain ne, joissa oli mukana näkyvä aine ja jotka Jeesus on itse asettanut). Avioliiton solmiminen ei ole protestanteilla siis koskaan ollutkaan sakramentti - mutta katolisilla se on sitä edelleen. Protestanttiset kirkot hyväksyvät liiton purkamisen, eroamisen ja hyväksyvät myös avioliiton uudelleen solmimisen. Katolilaisuudessa tunnetaan avioliiton mitätöinti. Katolisessa kirkossa suhtaudutaan avioliittoon kuitenkin vakavammin ehkä kuin meillä, mistä kertoo se, että avioliittoon aikovat käyvän sitä edeltävän puolen vuoden ajan erityistä avioliittokoulua.

Ja toisekseen, Luther halusi poistaa myös pappien naimattomuuden. Avioliitto koskisi kaikkia, myös pappeja. Ja tämäkin on mahdollista protestanttisissa kirkoissa.
Protestanttisten kirkkojen luonteeseen on alusta lähtien kuulunut uudistumisen tarve ympäröivän yhteiskunnan mukana. Kirkko on ihmisiä varten, eivätkä ihmiset kirkkoa varten. Emme saa palvoa kirkkoihannetta tai avioliittoihannetta niiden itsensä vuoksi, vaan meidän tulee palvoa yksin pyhää Jumalaa, jos jotakin haluamme ylipäätään palvoa.

Mutta totta on, että Paratiisissa ei ollut kahta Aadamia tai kahta Eevaa. Oli yksi Aadam ja yksi Eeva. Avioliiton ihannekuva. Mutta. Eiväthän heidänkään lapsensa menneet keskenään naimisiin vaan he ottivat puolisonsa toisista ihmiskansoista! Tarkoitan, ihmisyys on enemmän kuin Aadam ja Eeva. Jumala loi myös Aadamin ja Eevan ulkopuolella.

Mutta kuka, tai mikä, tai keiden avioliito yltää tuohon avioliiton ihanteeseen? Jos katselen ympärilleni, niin montako ihanteellista avioliittoa voin nähdä? Näenkö ihanteellisten avioliittojen sijaan sittenkin vain sirpaleisia, repaleisia, jähmettyneitä, kiiltokuvamaisia, kulissimaisia, kompuroivia tai parhaimmillaankin kaveruus/kumppanuus - avioliittoja? Sellaisia niin kuin elämäkin?

En siltikään halua arvostella kenenkään parisuhdetta tai avioliittoa niin kauan kuin omassa liitossani on tekemistä, että se pysyy tasa-arvoisena, tasapuolisena ja kristillisenä niin, että ajattelisin toisen etua enemmän kuin omaa etuani.  Ja luulen, että tekemistä riittää.

Voi kunpa jokainen ihminen, sukupuoli-identiteettiin katsomatta, saisi tulla rakastetuksi sellaisena kuin on.
Voi kunpa sielun ja mielen kivut voitaisiin hoitaa niin, ettei kenenkään tarvitsisi ikinä missään "etsiä paikkaa" ystäväni tavoin.  
Voi kunpa jokaiselle olisi paikka valmiina mihin kuulua, isoon tai pieneen perheeseen, vaikka ei olisi mahdollisuutta muodostaa minkäänlaista parisuhdetta.

Ystäväni elämä oli raskas ja vaikea. Mutta haluan muistaa myös kaiken kauniin ja hyvän. Ne muistot säilyvät myös.
 

perjantai, 24. helmikuu 2017

Onnen päivä!

"Tämä on onnen päivä!" oli Uuno Turhapuron apella tapana sanoa. Muistatko tuon vuorineuvos Tuuran äänensävyn ja ilmeet? Minulle ne ovat jääneet mieleen.

Tänään on ollut onnen päivä. Loma alkoi! Pitkästä aikaa olen lomatunnelmissa: riemullinen, iloinen, vapaa ja odottava olo. Semmoinen kuin joskus lapsena jopa? Perjantaifiilis potenssiin kaksi.

Yleensä olen loman alkaessa pahantuulinen, surullinen ja masentunut katsellessani kotia ja täysin voimaton jos pitää pakata mummolareissua varten.

Mutta nyt. Mitä tapahtui? Mikä toi ilon?

Osasin keventää. Keventää töissä ja kotona. Vähemmän vaatimuksia ja pakkoja, ja enemmän yhteistä ja mukavaa. Itselleni ja toisilleni. Huomaan että minulla on vaikutusvaltaa ympärilläni olevaan tunneilmastoon. Äideillä ja kasvattajilla on.

Kotona on nyt tällä varsinaisella reaalihetkellä aikamoinen kaaos, koska en ole tehnyt yhtään (!) kotitöitä tällä viikolla. Mies on tyhjännyt tiskikonetta ja täyttänyt. Minusta tuntuu että mies on tehnyt ruuatkin - en muista että olisin itse tehnyt, mutta joitain lämmityksiä olen lämmitellyt. Isot tytöt taisi joutua paistamaan munakkaita itselleen jonkun kerran, mutta hengissä ollaan. (Munakas on hernekeiton lisäksi toinen erittäin hyvä, halpa ja ravitseva pikaruoka.)

Olohuoneessa on lasten teltta, kaksi ikkunasta viikko sitten otettua tähtilamppua, puhtaan pyykin kori, isojen juhlien jäljiltä ylimääräisiä tuoleja 8 kpl, ompelurasia, pari kassia, imuri ja akkuporakone, lamppu, pari lehteä, laskupino, kameralaukku, yksi paita, pari pikkulautasta, vesipullo, virsikirja, Aku Ankka - kirja. Joten minun mittapuullani ei kovin monta pikkutavaraa, mutta huone on täysi.

Keittiössä on tiskipöytäkin ollut viikon verran täysi tai vähemmän täysi. Keittiömme on pieni ja tasoja ei ole tiskipöydän lisäksi kuin yksi pieni ikkunapöytä ruokapöydän lisäksi, joten ei tarvitse olla montakaan tavaraa jotta sekin on täysi.

Parasta tässä täysinäisyydessä on se, että olen voinut sulkea silmäni tältä kaikelta tämän viikon ajaksi, kun olen ollut tavallista väsyneempi. Kahtena iltana olen mennyt ruoan jälkeen peiton alle ja lukenut kirjaa ja tehnyt sudokuja. Kuopus kävi välillä halittavana vieressä ja iltatoimet tein hänelle etänä.

Pari tuommoista iltapötkötystä ja tänä aamuna tunsin itseni taas pirteämmäksi kuin vähään aikaan.
Se tuntui niin ihanalta ja ihmeelliseltä: herätä virkeänä, hyväntuulisena, odottavana.

Se tuntuu niin ihanalta ja ihmeelliseltä, että olen pystynyt rentoutumaan kaiken tekemättömän keskellä - en marttyyrimaisena, en sillä asenteella että huomatkaa muut: kun äiti ei tee niin koti on tämän näköinen. Nyt osasin tehdä lepäämisen ilman minkään ja kenenkään syyllistämistä ja syyllisyyttä. Ja huomaan, että maailma eikä mikään ole kadonnut tai hukassa. Mitään ei puutu. Ja että nyt katsellessani tekemättömiä asioita, mieli tekee tarttua niihin!  

Tätä ei ole tapahtunut varmaan koskaan aikaisemmin: se että tämä lepääminen on onnistunut näin hyvällä asenteella ja fiiliksellä. Olen ihan ihmeissäni. Näinkö päin tämän pitäisikin mennä? Että lepää kun väsyttää ja sitten tekee hommia kun on virkeä? Eikä niin, että raataa vielä tämän ja tämän ja tämän askareen ja koska vasta sitten kun on loma niin sitten on lupa levätä. Lepääminen on siis taitolaji sekin jota voi opetella?

Olen siitä kiitollinen jollekin: itselleni? - ponnisteluilleni, yrityksilleni, muutoshalukkuudelleni, kasvulleni; ihmisille jotka ovat auttaneet minua siinä ja ihmisen Luojalle siitä, että ihminen voi oppia uutta eikä toimintamallit ole kiveen hakattuja.

Ja yllättäen, olen kiitollinen sinulle blogini lukija. On eri asia kirjoitella fiiliksiään päiväkirjaan itselleen ja on eri asia kirjoitella niitä lukijakunnalle. Sanon: lukijakunta. Blogiani käy lukemassa reilut sata ihmistä. Minusta se on paljon, paljon enemmän kuin etukäteen ajattelin.

Kun kirjoitan tuntemuksestani, tiedän, mitä minulle kuuluu. Kun kirjoitan olotilastani jonka nimeän väsymykseksei ja kirjoittamisen kautta tutkailen sitä, se ei mitenkään lisää väsymystäni vaan se helpottaa sitä. Se on kummallista, vaikka tiedän että nimeämisen voima on sekin yhtä ihmeellinen niin pienelle lapselle kuin aikuiselle naiselle tai miehelle.

Olen niin onnellinen onnesta ja ilosta, joka oli piilotutunut harmaan viltin alle moneksi moneksi päiväksi. On vaikea ottaa päiviä vastaan silloin kun ne tulevat vastaan väkinäisinä ja kankeina ja raskassoutuisina. Mutta sitäkin ihanempaa on ottaa vastaan tällaiset päivät jotka ovat keveitä, kuplivia, iloisia, raikkaita ja kauniita, ja niiden arvo, väri ja kirkkaus korostuu harmautta vasten.

 

Olet tässä ja nyt
tulit yllättäen
oven takana odotit
kiitos kun tulit
tule uudestaan
tule vaikka en osaisi pyytää
tule ja nosta jalkani lentoon
tule ja anna terälehtiä siroteltavaksi lumiselle tielle
tule ja anna vapaus jonka vain sinä voit antaa
kiitollisuuden kyynel
ja onnen puristava halaus sydämen ympärillä
hymy joka kaunistaa kalpeat kasvot
tuo silmiin elämän ja valon
kiitos kun tulet taas, tulethan?

 

tiistai, 21. helmikuu 2017

Loman tarpeessa

Yksi vaikeimmista asioista itsessäni on väsymyksen tunteen ymmärtäminen, hyväksyminen, sietäminen ja kestäminen.

Väsymykselle pitäisi olla kunniallinen syy: matala hemoglobiini, huonosti nukutut yöt, työperäinen stressi jne.

Välillä niin onkin ja väsymys on looginen seuraus.

Välillä taas näin ei ole. Voin olla pitkään väsynyt, jos viikonloppuna on ollut paljon ohjelmaa: ihanaa, virkistävää, elähdyttävää, rikastuttavaa. Voin olla väsynyt, vaikka en löydä siihen syytä.

En tiedä, kumpaa väsymystä edes tarkoitan: fyysistä vai henkistä uupumusta. Ne kun tuppaavat kietoutumaan yhteen.

Yritän, ja olen oppinutkin, löytämään erilaisia rentoutumisen tapoja. Silti tuo oppiminen on kovin pintapuolista ja unohtuu yllättävän helposti.

Suren, kun jälleen kerran löydän itseni alakulosta: huonommuuden tunteesta ja  riittämättömyydestä; ilosta ja keveydestä vieraana. Askareet tuntuvat raskailta ja vaativilta. Päiväruoan päättäminen alkaa ahdistaa ja kaupassa ei keksi mitä sieltä hankkisi. Hernekeittopurkin jaksaa vielä lämmittää, mutta ei että perunoita pesisi tai kuorisi.

Tämmöiset jaksamattomuuden tunteet eivät sovi kiiltokuvaan jota ylläpidän itselleni omasta elämästäni.

Mutta kun työpaikan hyvinvointikartoituksessa mittarit näyttävät punaista, se pysähdyttää. Hei, mikä minulta on mennyt ohi? Missä vaiheessa olen päästänyt jaksamiseni näin alas? Mitä olen laiminlyönyt?

Näille vaivaaville kysymyksille ei tule loppua, vaan ne jatkuvat hiljaisena nakertamisena syöden päivittäistä itseluottamustani.

Sillä käännänhän kohtaamani ongelmat ja haasteet omalle kontolleni.

Ah miten toivoisinkaan olevani välillä kuin Pilatus, joka tyyneesti vain voisi pestä kätensä: tämä ei ole minun syyni, ei minun ongelmani. Älkää tästä minua syyttäkö.

Mutta totuus on, että elämä on paikoitellen rankkaa ja raskasta, lähestulkoon suorittamista aamusta iltaan.

Sitä vastaan yritänkin kapinoida niin sudokuilla, blogeilla, kirjojen lukemisella, sohvalla pötköttelyllä, kotitöiden välttelyllä.  

Suoritteita kun elämässä riittää ja niitä on pakko jonkun verran tehdä. Ei mikään olen naiivimpaa kuin sanoa että älä suorita. No hyvä ihme, itsestäänkö se ruoka pöytään tulee, itsestäänkö vintiltä löytyy puolitylsät luistimet jotka on teroitettava ennen luistelutuntia; itsestäänkö pyykit puhdistuvat; itsestäänkö? Ja jos laiskottelen nyt niin huomenna se kostautuu. Jos olen poissa kotoa virkistäytymässä, niin kahta isompi homma on odottamassa vastassa kun palaan. Niinkö?

On aika suorittaa ja aika olla suorittamatta.

Sokerilakkoni kesti upeat viisi viikkoa, mutta  ei selviytynyt enää viimeisimmästä haasteesta. En pysty pitämään enää sitä siten kuin haluaisin. Sokerista on tullut taas lohduttajani. Kahvista on tullut taas rohkaisijani. En selviäkään ilman.

Ihmiset, ystävät, inhimilliset ovat kuunnelleet minua. Ovat rohkaisseet, ovat tulleet viereen istumaan, ovat vetäneet minut ylös kuralammikostani. Ovat olleet minua varten ja kanssani.

Toinen puoli minusta ilahtuu, lämpenee, heltyy, uskoo, toivoo ja rakastaa. Toinen puoli minusta vetäytyy, pelästyy, jähmettyy, hätääntyy ja pakenee.  Tulla nähdyksi ja kuulluksi, tulla näkyväksi onkin aika riskaabelia. Kun paljastat itsesi, tulet myös antaneeksi mahdollisuuden myös hylkäämiselle ja haavoitetuksi tulemiselle vähättelyn tai ohikuuntelun tai -katsomisen tai huumorin muodossa.

Okei, elämä on välillä raskaampaa. Kaikilla. Joskus syystä ja joskus ilman näkyvää syytä.

On vaikeita päätöksiä, on huolia ja sairauksia, on kasvatusongelmia, on talouden kanssa keplottelua, on liikaa velvollisuuksia ja liian vähän joutenolon aikaa.

 

Olen loman tarpeessa. Loman, jossa saisin levätä välillä ilman roolia. Ihan vain itseni kanssa.
Olla lempeä ja hyvä itselleni, antaa itselleni lisähappea, ruokkia kehoa, sielua ja henkeä. Virkistyä. Tuntea fyysistä uupumista ja sen tuomaa raukeutta, nukahtaa puhtaisiin lakanoisiin ja herätä kahvintuoksuun. Lukea jälleen Kaukaiset paviljongit tai Sinuhe tai Valtakunnan salaisuus tai ehkäpä Anna-kirjat tai  uusin Himoshoppaaja. Katsoa Hiljaiset sillat tai Minun Afrikkani tai joku missä on Meryl Streep.

Voisinpa viihtyä itseni kanssa, kuunnella kauniisti itseäni, hoitaa minua.

Hmm. Miten voisin mahdollistaa tämän?