Newsnerin videoklipissä Bruce - Pomo - Springsteen tarttuu hetkeen ja päättää esittää yleisön toivebiisin joka ei kuulu konsertin repertuaariin.  Se on Chuck Berryn You never can tell. En tuntenut kappaletta ennestään. Siinä ei ole kovin monta sointua, mutta Pomo tekee silti ammattilaisen rokkenrollivedon bändin kera. Livevetoa kuunnellessa sydän läikähtää,  vatsanpohjassa sykkii ja tulee nuoruus. Musa toimii niiin hyvin ja kaikilla on hauskaa ja hyvä olla. Ihan kateeksi käy soittajia. Minäkin haluaisin! 

Aluksi Pomo hakee sävellajia ja briiffaa soittokavereita missä mennään. Vieruskaverin kanssa käydään keskustelua. Lopulta Pomo pyytää toisen, capokitaran. (Capo on kitaran otelautaan laitettava väline, jolla voi nostaa sävellajia. Käytän sitä itse, kun haluan tietyn soundin johonkin biisiin. Sen avulla pääsee soittamaan avosointuja korkeammalta otelaudalta).

Koska olen vasta viikko sitten aloittanut musiikin kuuntelun uudestaan sitten nuoruusvuosien - todella, siinä välissä hujahti kaksikymmentä vuotta, jonka aikana tutuksi tuli lähinnä lastenmusa - en ole pahemmin seurannut livekonsertteja tai taltiointeja. En ole edes pahemmin käynyt isoissa konserteissa. Vain kahdesti. Ensimmäinen oli Sting vuonna 1992 tai 1993 ja toinen oli Helmut Lott 2000-luvulla. Helmut Lottin konsertissa istuin kajareitten edessä eturivistössä. Korvatulpista huolimatta musa tuli niin lujaa, että kärsin migreenikrapulasta seuraavan päivän. Lisäksi toinen korva on osoittanut tinnituksen alkeita. Vielä ei soi palosireeni, mutta korva ärtyyy helposti melusta ja kovista äänistä.

Mutta miksi Bruce ei vaan lykännyt capoa kitaraansa? Hänelle tuotiin kokonaan toinen kitara jossa capo oli valmiina, Olisiko capon laittaminen ollut liian vaivalloista - olisko pitänyt virittää kitara sen jälkeen? Vai oliko tyylikkäämpää vaihtaa koko kitara?

Ajattelen että Pomolla on melkonen arsenaali kitaroita telineissä valmiina lavan takana, riippuen biisistä on varmaankin eri kokoista ja eri soundista, on akustista ja puoliakustista, sähkistäkin montaa sorttia. Niitä varten täytyy tietysti olla joku sama tyyppi, joka niistä huolehtii ja on kärppänä vahtimassa, jos kieli menee soittaessa poikki niin on mistä antaa uusi.

Mutta että capollinen kitara valmiina odottamassa? Valmiiksi viritettynä. Olikohan niitä montakin siellä - vai pistikö kitaranvirittäjäroudari capon paikalleen ja hoiti homman valmiiksi?

Ajatus kiusaa minua. Eikä mistään syystä. Onpahan joskus mukava ajatella jotakin, josta ei ole haittaa kenellekään, josta ei tule ahdistus eikä pelko että syttyy kohta kolman maailmansota ja maailmanloppu ja Jeesuksen toinen tuleminen. Vaikka uskovainen olenkin, ei tämä paruusia-ajatus täytä sydäntäni odotuksen innolla. Päinvastoin. En halua ajatella koko asiaa. On niin paljon elettävää, tehtävää ja ihmeteltävää tässä ja nyt!  Äst. Juuri näitä asioita en halunnut ajatella kun ajattelin Brucea ja Capoa. Ajattelin siis kuitenkin.

Mutta Pomo on edelleen Pomo. Idolini 90-luvulla ja nyt. The River-biisiä kauniimpaa ja täydellisempää country-rock-folk- slovaria huuliharppuineen en toistaiseksi tiedä.