"Tämä on onnen päivä!" oli Uuno Turhapuron apella tapana sanoa. Muistatko tuon vuorineuvos Tuuran äänensävyn ja ilmeet? Minulle ne ovat jääneet mieleen.

Tänään on ollut onnen päivä. Loma alkoi! Pitkästä aikaa olen lomatunnelmissa: riemullinen, iloinen, vapaa ja odottava olo. Semmoinen kuin joskus lapsena jopa? Perjantaifiilis potenssiin kaksi.

Yleensä olen loman alkaessa pahantuulinen, surullinen ja masentunut katsellessani kotia ja täysin voimaton jos pitää pakata mummolareissua varten.

Mutta nyt. Mitä tapahtui? Mikä toi ilon?

Osasin keventää. Keventää töissä ja kotona. Vähemmän vaatimuksia ja pakkoja, ja enemmän yhteistä ja mukavaa. Itselleni ja toisilleni. Huomaan että minulla on vaikutusvaltaa ympärilläni olevaan tunneilmastoon. Äideillä ja kasvattajilla on.

Kotona on nyt tällä varsinaisella reaalihetkellä aikamoinen kaaos, koska en ole tehnyt yhtään (!) kotitöitä tällä viikolla. Mies on tyhjännyt tiskikonetta ja täyttänyt. Minusta tuntuu että mies on tehnyt ruuatkin - en muista että olisin itse tehnyt, mutta joitain lämmityksiä olen lämmitellyt. Isot tytöt taisi joutua paistamaan munakkaita itselleen jonkun kerran, mutta hengissä ollaan. (Munakas on hernekeiton lisäksi toinen erittäin hyvä, halpa ja ravitseva pikaruoka.)

Olohuoneessa on lasten teltta, kaksi ikkunasta viikko sitten otettua tähtilamppua, puhtaan pyykin kori, isojen juhlien jäljiltä ylimääräisiä tuoleja 8 kpl, ompelurasia, pari kassia, imuri ja akkuporakone, lamppu, pari lehteä, laskupino, kameralaukku, yksi paita, pari pikkulautasta, vesipullo, virsikirja, Aku Ankka - kirja. Joten minun mittapuullani ei kovin monta pikkutavaraa, mutta huone on täysi.

Keittiössä on tiskipöytäkin ollut viikon verran täysi tai vähemmän täysi. Keittiömme on pieni ja tasoja ei ole tiskipöydän lisäksi kuin yksi pieni ikkunapöytä ruokapöydän lisäksi, joten ei tarvitse olla montakaan tavaraa jotta sekin on täysi.

Parasta tässä täysinäisyydessä on se, että olen voinut sulkea silmäni tältä kaikelta tämän viikon ajaksi, kun olen ollut tavallista väsyneempi. Kahtena iltana olen mennyt ruoan jälkeen peiton alle ja lukenut kirjaa ja tehnyt sudokuja. Kuopus kävi välillä halittavana vieressä ja iltatoimet tein hänelle etänä.

Pari tuommoista iltapötkötystä ja tänä aamuna tunsin itseni taas pirteämmäksi kuin vähään aikaan.
Se tuntui niin ihanalta ja ihmeelliseltä: herätä virkeänä, hyväntuulisena, odottavana.

Se tuntuu niin ihanalta ja ihmeelliseltä, että olen pystynyt rentoutumaan kaiken tekemättömän keskellä - en marttyyrimaisena, en sillä asenteella että huomatkaa muut: kun äiti ei tee niin koti on tämän näköinen. Nyt osasin tehdä lepäämisen ilman minkään ja kenenkään syyllistämistä ja syyllisyyttä. Ja huomaan, että maailma eikä mikään ole kadonnut tai hukassa. Mitään ei puutu. Ja että nyt katsellessani tekemättömiä asioita, mieli tekee tarttua niihin!  

Tätä ei ole tapahtunut varmaan koskaan aikaisemmin: se että tämä lepääminen on onnistunut näin hyvällä asenteella ja fiiliksellä. Olen ihan ihmeissäni. Näinkö päin tämän pitäisikin mennä? Että lepää kun väsyttää ja sitten tekee hommia kun on virkeä? Eikä niin, että raataa vielä tämän ja tämän ja tämän askareen ja koska vasta sitten kun on loma niin sitten on lupa levätä. Lepääminen on siis taitolaji sekin jota voi opetella?

Olen siitä kiitollinen jollekin: itselleni? - ponnisteluilleni, yrityksilleni, muutoshalukkuudelleni, kasvulleni; ihmisille jotka ovat auttaneet minua siinä ja ihmisen Luojalle siitä, että ihminen voi oppia uutta eikä toimintamallit ole kiveen hakattuja.

Ja yllättäen, olen kiitollinen sinulle blogini lukija. On eri asia kirjoitella fiiliksiään päiväkirjaan itselleen ja on eri asia kirjoitella niitä lukijakunnalle. Sanon: lukijakunta. Blogiani käy lukemassa reilut sata ihmistä. Minusta se on paljon, paljon enemmän kuin etukäteen ajattelin.

Kun kirjoitan tuntemuksestani, tiedän, mitä minulle kuuluu. Kun kirjoitan olotilastani jonka nimeän väsymykseksei ja kirjoittamisen kautta tutkailen sitä, se ei mitenkään lisää väsymystäni vaan se helpottaa sitä. Se on kummallista, vaikka tiedän että nimeämisen voima on sekin yhtä ihmeellinen niin pienelle lapselle kuin aikuiselle naiselle tai miehelle.

Olen niin onnellinen onnesta ja ilosta, joka oli piilotutunut harmaan viltin alle moneksi moneksi päiväksi. On vaikea ottaa päiviä vastaan silloin kun ne tulevat vastaan väkinäisinä ja kankeina ja raskassoutuisina. Mutta sitäkin ihanempaa on ottaa vastaan tällaiset päivät jotka ovat keveitä, kuplivia, iloisia, raikkaita ja kauniita, ja niiden arvo, väri ja kirkkaus korostuu harmautta vasten.

 

Olet tässä ja nyt
tulit yllättäen
oven takana odotit
kiitos kun tulit
tule uudestaan
tule vaikka en osaisi pyytää
tule ja nosta jalkani lentoon
tule ja anna terälehtiä siroteltavaksi lumiselle tielle
tule ja anna vapaus jonka vain sinä voit antaa
kiitollisuuden kyynel
ja onnen puristava halaus sydämen ympärillä
hymy joka kaunistaa kalpeat kasvot
tuo silmiin elämän ja valon
kiitos kun tulet taas, tulethan?