Parisuhteemme on ollut kuin aurinkokunta, jossa rakkaus on aurinko, jota kierrämme planeettoina ja rytmiä luovat vaihtuvat vuodenajat sekä valon ja yön vuorottelu. Joskus ei ole ollut selkeitä vuodenaikoja ja joskus on vain sadekausi tai kuiva kausi. Joskus on kylmä pakkasjakso. Ja joskus "elämämme kevät".

Joskus aurinko ei näy, eikä paista, eikä lämmitä säteillään, mutta ilman aurinkoa elämä loppuisi tyystin hetkessä. Joskus on vain uskottava että aurinko tulee jälleen esiin, mutta pitkä kaamos on totinen koettelemus. Toisinaan kierrämme eri pituisia kiertoratoja ja toisinaan kohtaamme hetken aikaa samalla radalla.

Olen mennyt naimisiin pikkuvanhana mutta keskenkasvuisena - omasta tahdosta ja isosiskojen esimerkkiä seuraten. Olemme olleet kohta 23 vuotta naimisissa ja parisuhteemme laatu on kiertänyt monta kertaa ympäri kaverisuhteesta rakastavaisiin ja takaisin, koukaten joskus -jos ei vihamiesten, niin ainakin taisteluparin ajanajakson läpi.

Sain esikoisen 23-vuotiaana ja kuopuksen 33-vuotiaana. Nyt minulla, vähän päälle nelikymppisenä on koittamassa toinen aikuisuusvaihe ja se tuntuu todella hyvältä. Kohta olen taas vapaa ehtimään, opiskelemaan, matkustamaan, tutustumaan ja katselemaan maailmaa. Ja lohdutan itseäni: tässä iässä kun mikään ei ole enää itsestään selvää, tästä osaa nauttia jo aivan uudella kokonaisvaltaisella tavalla. En ole sittenkään menettänyt mitään, vaikka liki kaksikymmentä vuotta meni ilman kaikkea tätä. Se oli sitovaa aikaa, raskasta, vaativaa, väsyttävää ja uuvuttavaa ja silti uskon kaipaavani sitä joskus, mutta en vielä.

Rakastan lapsiani "maasta kuuhun ja takaisin" mutta on ollut monia sävyltään likaisenharmaita vuosia jolloin olen ollut niin arjesta väsynyt, että en ole tuntenut kaipaamiani rakkauden tunteita. Lapset eivät onneksi tiedä kaikkia syviä tuntojani ja prosessejani joihin olen aina voinut hakea ja saada sopivasti apua eri tahoilta ja ystäviltä. En kanna syyllisyyttä siitä enää. Tein parhaani enkä muuta voinut.

Mutta entäpä pitkä liitto? Laskujeni mukaan noin seitsemän vuoden välein on ollut jonkinlainen kriisi. Siksipä olin järkyttynyt kun viimeisin kriisi tulikin niin pian edellisen jälkeen. Onneksi kriisejä tulee ja nykyään ne eivät pelota. Aiemmin ajattelin että kriisi on häpeä josta pitää vaieta. Tai että ei tätä vaihetta joka meillä on, voi kutsua kriisiksi, koska ei se ole samanlainen kuin joillain muilla.

Kriisit eivät näy välttämättä päälle päin, eivätkä niitä naapurit tai kaverit tai edes oma perhepiiri näe. Joskus ei ole tajunnut että menossa on kriisi, joskus taas se huutaa silmille isoilla kirjaimilla. Osa kriiseistä on ollut meluisampia kuin toiset. Joskus taas vetäytymistä tai pakenemista omiin töihin tai harrastuksiin on ollut enemmän. Joskus on pitänyt päästä purkamaan turhautumista erilaisiin vertaistukiryhmiin varsinkin pikkulapsiaikana. Joskus taas on halunnut pitää asiat vain itsellään.

Kun kriisi on päällä, eroakin tulee mietittyä ratkaisuna pahaan oloon. Silti kesti kauan, että eroajatuksia pystyi edes harkitsemaan. Se oli hirmuisen pelottavaa: kuin olisi kurkannut pohjattomaan kaivoon jossa näkee itsensä veden pinnasta ja jonne pelkää putoavansa, mutta silti sinne on vain katsottavat sekin tie loppuun. Enkä voi sanoa, olisiko itsessä ollut rohkeutta tai sisua niin isoon ratkaisuun ja muutokseen?

Jokaisen kriisin jälkeen olemme ikään kuin solmineet parisuhteemme uudestaan ja sanoneet taas teoillamme että tahdon yrittää. Tulevasta en tiedä, en voi antaa takeita tai takuita, mutta yritetään taas.

Entäpä onnellisuus? Tai yksinäisyys?

Kyllä, olen ollut useasti yksinäinen. Ehkä koko avioliiton aikana enemmän yksinäinen kuin onnellinen. Mutta suuntaus näyttää tällä hetkellä kaikista lupaavimmalta! Nyt en tunne yksinäisyyttäkään.

On pitänyt erottaa ja oppia, mikä onnellisuus on itsestä ja omista valinnoista kiinni ja mikä onnellisuus on yhteistä ja toisen aikaan saamaa. Siinä on vissi ero. Luvattu prinssi ja Se Oikea on aikamoista illuusiota. Ei kenenkään elämäntehtävä ole tehdä minua onnelliseksi. Onnellisuus tulee omista ja yhteisistä valinnoista. Ja ihmisellä pitää todella olla muitakin ihmissuhteita kun parisuhde. Ei kaikkia tarpeitaan voi sälyttää toisen täytettäväksi!

Olin vuosikausia väsymyksen keskellä passiivinen ja tahdoton. Olin kateellinen miehen kalastusmatkoille. Mutta kun minulle tarjottiin samaa, en osannut lähteä minnekään enkä tehdä mitään. Olin niin hukassa oman itsetuntemuksen ja tarpeiden tunnistamisen kanssa.

Nyt on toisin. Olen oppinut ja opetellut mutta se on kestänyt oman pitkän aikansa. Nyt olen lähdössä kesällä vaeltamaan, toissa vuonna julkaisin oman äänitteen ja nyt olen aloittanut itsestäni huolehtimisen kuten kerron toisessa kirjoituksessani Vanheneminenko on taitolaji?

Nyt oman avioliiton tilanne on sangen hyvä. En syyllisty enää helposti. En pyytele anteeksi joutavia. Pidän kiinni minulle tärkeistä asioista. Pystyn jo tekemään eroa omien ja mieheni tunteiden välillä. Pystyn kuuntelemaan hänen tunteitaan paremmin, enkä ota niitä itselleni ja sulaudu niihin. Minusta on tullut järkevämpi.

Sanalla sanoen: taidan olla vihdoinkin aikuistunut! Sitä nuorena naiminen teettää - sulautuminen ja symbioosi on niin kokonaisvaltaista keskenkasvuisena, että se jääkin päälle parisuhteen muodoksi ja pysyväksi olotilaksi. Ei tiedä mihin itse loppuu ja mistä toinen alkaa; toisen tunteet tulevat omiksi tunteiksi; surut ja huolet eivät puolitukaan, vaan kaksinkertaistuvat. Oma itsenäisyys katoaa eikä omasta olosta pysty ottamaan vastuuta.

Mutta onko mitään takeita, kuinka kauan liittomme pysyy elävänä ja hyvänä ja molempia tyydyttävänä parisuhteena?

Entä jos toinen sairastuu vakavasti ja hänen persoonansa muuttuu? Olisiko minusta omaishoitajaksi? Kantaisiko minun rakkauteni nekin ajat?

En pysty olemaan siitä ollenkaan varma. Olen herkästi uupuvaa sorttia. Ja tunnen itseäni sen verran, että uupuneena ja väsyneenä rakastamisen kyky lamaantuu. Oman rakkauden kestävyydestä ei ole antaa takeita. Joskushan ja joillakinhan parisuhdetta yllä pitävä rakkaus todella loppuu; joskus se taipuu addiktioiden, henkisen tai fyysisen väkivallan alle; joskus se katoaa ruuhkavuosiin eikä löydy enää takaisin - tarinoita on. Vanhoissa kirjoituksissa puhutaan eroamisesta sydämen kovuuden tähden. Mistä minäkään voi olla varma, kuinka kova tai pehmeä minunkaan sydämeni on ja mitä se kestää? En voi luvata, en voi tietää.

Muita takeita ei ole kuin lupaus: haluan yrittää.

(Joskus puolileikilläni ehdotin, että ottaisimme tatuoidut sormukset nimettömiimme. Mielestäni se kuvastaisi juuri tuota romanttista lopunelämän liiton ajatusta. Tatuointikriittinen mieheni koki sen olevan liian pysyvä ratkaisu (!). Ehdotin sitten seitsemän - tai edes kolmen - vuoden tatuointeja. Tatuointien sijaan suurennutin sitten vihkisormukseni kokoa isommaksi, jotta se mahtuisi taas sormeen.)

Tällä hetkellä olen ihmeteltävän onnellinen. Tai tasapainoinen. Tai vain tyytyväinen. Tuntuu kuin eläisin yksityiselämäni kukoistuksen ja luovuuden aikaa. Mutta en voi tietää, kauanko näitä hyviä vuosia on tarjolla, joten nautin tästä. En murehdi tulevaa, pitäköön se itsestään huolen. Vaikka liittomme tuntuu olevan koeponnistettu, en voi rakentaa uskoani ja luottamustani tähän instituutioon, perinteisiin tai "papin aamenen" varaan. Ja vaikka Jumalan siunaus on mukana, se ei ole tae eikä takuu menestyksekkäästä avioliitosta. Jumalani on mukanani, tapahtui mitä tapahtui. Ja se on siunaus. Avioliitto on meidän välisemme sopimus ja kuten sopimuksen luonteeseen kuuluu, välillä tuota sopimusta pitää pystyä tarkastelemaan.

Nyt tuntemalla tunnen rakkautta lapsiin ja mieheeni ja tunnen rakkautta myös omaa itseäni kohtaan. Paljon kyllä merkitsee myös se, että paitsi mieheni näkee minun muuttuvan, myös minä näen mieheni muuttuvan - omasta tahdostaan käsin ja tuo muutos tuo mukanaan elämän.  Sitä ennen piti vain kokea sekin pitkä ja raadollinen vaihe, että hyväksyi toisen sellaisena kuin hän on. Ja erottaa se, mikä on persoonan hyväksymistä ja erilaisuutta ja mikä taas on sellaista käyttäytymistä, mitä ei tarvitse hyväksyä ja mille pitää sanoa että ei käy.

Sinun tunteesi eivät tarvitse olla minun. Eivätkä minun tunteeni tarvitse olla sinun. Siinä on mieluista läksyä kerrakseen myös tuleviin vuosiin. Eikä nuorena naimista kadu, vaikka välillä katuukin.