Isoäitini menetti pikku poikavauvansa hitaasti tuskallisen sairauden myötä. Mummu suri poikaansa niin, ettei oikein koskaan siitä toipunut. Seuraavan tyttövauvan syntyminen ei tuskaa poistanut niin, että mummu olisi kyennyt lastaan hoitamaan. Apuun riensi murrosikäinen isosisko joka juotti maitoa paperitupon avulla pikkusiskolleen ja antoi hänelle nimenkin.

Tuo tyttövauva, äitini, syntyi jatkosodan loputtua ja sotaa muisteltiin niin, että pikkutyttö tajusi vasta koululaisena historiaa opiskellessaan että hyvänen aika, eihän hän olekaan syntynyt sodan aikana, vaan vasta sodan jälkeen. Niin paljon oli puhuttu pommituksista että hän oli itse luullut kokeneensa kaiken.

Äitini synnyinkodissa vallitsi pitkään sekä suru että häpeä. Äitini tehtävä oli hakea kylän postilaatikosta vasemmistolainen, jatkosodan jälkeen perustetun SKDL:n lehti. Kenellekään muulle ei sellaista tullut ja se piti piilottaa paidan sisään. Vanhemmat eivät kannustaneet opiskeluun. Opiskelu oli rikkaiten ja herrojen, ei köyhän pientilallisen hommaa. Äidilläni oli kuitenkin niin kova polte päästä opiskelemaan, että polki itse kirkonkylälle oppikoulun pääsykokeisiin 20 kilometrin matkan polkupyörällä, josta menomatkalla puhkesi kumi. Takaisin ajettiin tyhjällä kumilla kuoppaisia hiekkateitä pitkin. Ukki ei sittemmin tullut opinhalujen esteeksi, jatkuvasti vain ihmetteli kuinka se meidän tyttö pärjää niin hyvin, vaikkei rikkaamman naapuritalon tyttö pärjännytkään.

Kun tajusin vasta hiljakkoin, että mummolassa oli vaalittu työläisihanteita, tajusin minkä merkityksen työ oli siinä saanut. Pyhä, palvottu, välttämätön elämisen ehto: sitkeä, raskas, ruumiillinen työ. Työn tekemistä ihailtiin, sitä piti tehdä paljon, laiskottelu oli pahasta ja opiskelu ja kirjojen lukeminen oli aika lähellä tuota laiskottelua. Sunnuntait pitäydyttiin kuitenkin työnteosta sillä se oli pyhäpäivä ja silloin levättiin.  
   
En muista että mummolassa olisi koskaan puhuttu politiikasta. En tajunnut ennen kuin vasta aikuisena, mitä ihanteita ukki oli vaalinut. Tädistäni tuli uskollinen maalaisliittolainen ja myöhemmin keskustalainen. Kun tädin muistisairaus otti yhä enemmän asuinsijaa ja valoisina kesäöinä meni ajantaju sekaisin, eräänkin kerran täti oli pukenut (itse kutomansa ja ompelemansa) kansallispuvun päälleen ja lähtenyt keskellä yötä kylänraitille mennäkseen Keskustan tilaisuuteen. Hautajaisissa Keskustanaiset laskivat seppeleen tädin arkun päälle.

Enimmäkseen maaseudulla äänestettiin ja edelleen äänestetään Keskustaa. Kokoomuslaisia ei lapsuusympäristöstäni löytynyt ensinkään (paitsi kaksi opettajaa koulusta). Kokoomuslaiset olivat niitä Helsingin herroja. Vasemmisto tai SDP:kin oli vähemmistössä. Ei Kainuun korvessa ollut tehtaita. Itse oli leipä kasvatteva ja sen syrjässä pysyttävä kiinni, kuka mitenkin. Marjastus, sienestys, metsästys, kalastus sekä pienviljely -  ne eivät olleet pelkästään harrastuksia, vaan osa elinkeinosta. Oli pöljä, jos ei varustautunut talven varalle.

Opin myös kotona sen, että Vihreät ovat jonkun sortin hihhulipuolue joka ei ymmärrä maaseudulla elämisen reunaehtoja ollenkaan ja KD on muuten vain vähän epäilyttävä kun sotketaan usko ja politiikka keskenään, eikä se oikein körttihenkisyyteen sopinut sekään.

En tajunnut politiikasta oikein yhtään mitään ennen aikuisvuosia. Viimeiset kymmenen vuotta suurimmat puolueet ovat näyttäytyneet kaikki samanlaisilta: Kokoomus, Keskusta ja SDP eivät ole politiikallaan tehneet juuri eroa toisiinsa.

En ihmettele Perussuomalaisten saamaa jytkyä: profiloituihan siitä sitä samaa pienituloisen, köyhemmän, kurjemman ja kauempana asuvan sitkuttelevan kansalaisen protestiääntä ja tuota henkeä tunnistan suvussani olleen.

Sillä kuka välittää syrjässä olevista? Kuka välittää heistä, joita elämä potkii päähän, ei ole suuria visioita, ei ehkä kodinperintönä hyvää itsetuntoa tai uskoa omiin lahjoihin, ei kannustusta eikä uskoa siihen, että Helsingin herrat pitäisivät heidän eduistaan - ei - oikeuksistaan huolta?

Perussuomalaisella ei ole ylimääräistä rahaa, ei ole ehkä koulutusta, liekö yrittäjähenkeä tai uudistushalukkuutta. Perussuomalainen haluaa pitäytyä entisessä turvallisessa ajassa. Perussuomalainen kaipaa Kekkosta, Soinia tai Trumppia johtamaan, on laumasieluinen ja haluaa ettei tartteisi muuta kuin käydä töissä (jos niitä olisi), elättää itsensä ja perheensä ja kyetä ostamaan lapselle ne sukset ja luistimet ja älypuhelimet ja kohtuulliset vaatteet, ettei lasta kiusattaisi koulussa ainakaan niiden parempisuisten ja -sukuisten herrainpenskojen toimesta.

Olenko väärässä? Vai eikö tässä ole jotakin niin tuttua ja totta? Ei ihminen kaipaa kuuta taivaalta, ei superrikkauksia, ei ihmeitä. Vain työtä ja leipää. Ja ehkäpä jonkun sirkushuvinkin. Ja lääkäriajan ajallaan. Perussuomalainen ei halua pelleillä, ei ostella osakkeita tai tehdä sijoitusrahastoja. Ja perussuomalainen on herkkä herraskaisuudelle  - sen hän haistaa jo kaukaa. Siksipä Soinikaan ei nähtävästi pese tukkaansa tai edes silmälasejaan, anna ylimääräistä aikaa laihduttamiseen tai kuntoilulle tai pyri näyttämään liian älykkäältä tai menestyneeltä. Eikä mainosta lääkäripuolisonsa ammattia.

Mutta perussuomalaiset ovat vallan kahvassa näyttäneet todellisen tyhjyytensä populistisen ulkokuorensa alla. Hallitus on leikannut köyhiltä aika karusti. Keskustalainen pääministeri on pettänyt monet keskustalaiset äkkiväärällä ja herkkähipiäisellä änkyröinnillään. Ei tainnut yritysjohtajasta olla maan johtajaksi sittenkään. Liian kovaan paikkaan joutui mies parka, parhaansa yrittänyt.

Vapaavuorella ja Orpolla on kova työ palauttaa usko Kokoomukseen Stubbin keekoilun jälkeen. Ja pystyykö SDP olemaan muuta kuin teollisuusalan ammattijärjestöjen nuorassa? Kuinka monta päältäpäin joutavaa ahtaajien lakkoakin olen vuosien aikana saanut todistaa? Ahtaajien syyt lakkoiluun eivät koskaan auenneet, sen sijaan sairaanhoitajien kylläkin mutta silti naisvaltaiset alat tuntuvat aina olevan häviäjiä palkkaneuvotteluissa.   

Arvelen, että SDP:llä voisi olla hyvä sauma nyt uudistua, palauttaa entiset työläisarvonsa kunniaan, ja ymmärtää että tämän päivän sana ei ole vakituiset työsuhteet, pitkät irtisanomisajat tai -korvaukset vaan että keikkatöitä pitäisi saada tehdä työttömyyskorvauksen päälle ilman että korvaus alenisi yhtään. Tilapäisiä töitä on paljon tarjolla, mutta kuka hullu niin tekee, jos sen jälkeen pitää maksaa työttömyyskorvauksia takaisin? Se välttämätön elinkustannuksiin menevä raha on jo mennyt laskuihin ja ruokaan. Kenellä on varaa pitää lapsia nälässä sen taki että iskän ja äiskän täytyy harrastaa välillä työntekoa ihan omaksi mielenvirkistykseksi?

Äänestämisessä on kyse nimenomaan uskosta. Enemmän kohta kuin kirkossa konsanaan. Mikä puolue on uskottava, kuka puoluejohtajista herättää luottamusta ja kenen teot ansaitsevat arvostuksen?

Kuka haluaa oikeasti ajaa tavallisen suomalaisen asiaa, eikä vain omia valtapyrkimyksiään? Kuka tekee töitä uskollisesti ja sitkeästi, tekee tai teettää taustatyöt kunnollisesti eikä puhu puuta heinää, sotke pilkun paikkaa kun puhutaan isoista rahoista, tai puhu muunneltua tai vaihtoehtoista totuutta?

Löytyykö vielä rehellisyyttä? Vai onko poliitiikassa sama ilmiö on kuin suomalaisessa dopingkäryisessä  hiihtourheilussa, ettei puhdasta hiihtäjää tahdo enää löytyä - ja jos löytyykin, niin kuka enää uskoo että pelkkien vitamiininen voimilla pärjätään?

Ei siis ihme, että niin moni ei äänestä.  

Olen itse äänestänyt kunta- , eduskunta- ja presidentinvaaleissa lähes kaikkia puolueita vasemmistosta kristillisten kautta kokoomukseen.

Tiedän jo, ketä äänestän kuntavaaleissa ja se ratkaisu oli helppo. Toivon nuorelle ensikertalaiselleni suurta äänimäärää ja läpimenoa ja uskoa vaikuttamiseen. Toivon että hän pitää terveen järkensä, kunnioittaa demokratiaa, dialogia ja vastustaa epäoikeudenmukaisuutta. Toivon että hän oppii miten päästään päätöksenteossa vaikuttamaan.

Toivon myös ettei hän vaadi itseltään liikaa, ei syyllisty sellaisesta mistä ei pidä syyllistyä ja tehtyään parhaansa pystyy illalla katsomaan itseään peiliin ja nukkumaan yönsä rauhassa.

Uskon nuoreen, tiedostavaan, hyvällä itsetunnolla varustettuun sukupolveen joka uskoo tulevaisuuteen ja on valmis tekemään töitä.  Olen optimisti.