Suunnittelen kesäksi vaellusretkeä.

En ole mikään kokenut vaeltaja tai retkeilijä. En edes ulkoilmaihminen. En seikkailija enkä kokemusjanoinen. Päinvastoin. Kärsin matkapahoinvoinnista ja olen turvallisuushakuinen. Ihailen kyllä kauniita maisemia liikutukseen asti, mutta monesti yksin luonnossa oleminen lisää ahdistustani, eikä lievitä sitä, niin omituista kuin se onkin. En kestä täysin äänetöntä hiljaisuutta. Olen neuroottinen ja pelkäävä ja uudet tilanteet saavat minut helposti lukkoon. Olen ujo, varautunut ja tarkkaileva. Ja en ole järin hyväkuntoinenkaan: kehonkuntomittausten mukaan ikäistäni keskivertosuomalaisnaista hiukan keskikuntoista heikompi. Mutta ei kauan!

Lomareissuilla olen kulkenut muiden peräkanassa ja oikein tyytyväisenä niin. Mieheni on nauttinut saadessaan järjestää omatoimimatkojamme.

Mutta nyt, täysi-iän saavuttanut tyttäreni pyysi yllättäen minut mukaansa että lähtisin hänen kanssa vaeltamaan Espanjaan, pyhiinvaellusreiteille. Caminolle, kuten asianharrastajat sitä kutsuvat.

Innostuin sillä siunaaman hetkellä. Oi lähden lähden!  Olinha "aina haaveillut"  sellaisesta mutta koskaan en ollut antanut ajatuksen vallata tietoisuuttani kokonaan. Olin tavannut yhden ihmisen joka oli vaeltanut reitillä ja olin kysellyt häneltä kaikenlaista. Asia kiinnosti. Mutta esteitä oli ollut henkisiä, todellisia ja keksittyjä. Nyt oli aika kohdata pelot ja möröt.

Siitä alkoi mielenkiintoinen ja innostava matkanteko josta olen iloinnut suuresti. Olen tutustunut karttoihin ja pähkäillyt parhaimpien ja soveltuvimpien reittien valintaa. Olen tavannut veteraanicaminolaisen ja saanut paljon hyviä vinkkejä. Olen lukenut kymmenittäin kirjoja ja blogeja.  

Olen viettänyt tuntikausia netin ääressä tutkimassa ja vertailemassa eri varusteita. Lentoliput ostimme jo tammikuussa. Varusteita ennestään minulla ei ole nimeksikään. Intoilen uusista hankinnoistani (budjettini sallii vain edulliset ostokset, joten kunnianhimoisena tavoitteenani on saada pienellä rahalla parasta laatua) lähes yhtä paljon kuin lapsena saadusta uusista korvalappustereoista joissa oli sininen kasettisoitin ja oranssit korvalaput; tai uusista barbien jumppavaatteista joissa oli mukana ihanat raidalliset säärystimet ja pienet pinkit balettitossutkin! Tai uudesta polkupyörästä, vaaleanvihreästä kimmeltävästä Helkamasta jonka ostin 12-vuotiaana omilla lahjarahoillani.

Hankintalistallani onkin kengät, tekniset päällivaatteet, sukat, ultrakevyt kesämakuupussi, retkipyyhe, rinkka, vaellussauvat ja kevyt kuoritakki ja sadesäärystimet. Etsittävä on myös otsalamppu ja tilattava pyhiinvaeltajan opas Englannista.  

Olen ehtinyt jännittää ja pelätä monta asiaa. Nyt tällä nimenomaisella hetkellä olen huolissani uusista vaelluskengistä. Kengät ovat vaeltajan tärkein varuste ja ne pitää olla reissuun lähtiessä hyvin sisäänajetut. Se tarkoittaa parhaimmillaan 100-200 kilometrin kävelyä ennen reissua. Pohjan pitää olla paksu ja vartta niin että se tukee nilkkaa. Pyhiinvaellusreitit ja -polut ovat - kuvitelkaa - jos ei sentään tuhansia niin satoja vuosia vanhat! Ne ovat tallautuneet koviksi ja myös Espanjan kukkulat ovat välillä soraisia ja kivisiä. Pyhiinvaeltaminen on niin suosittua että vuosittain eri reiteillä (niitä on Espanjassa useita ja myös Ranskassa ja Italiassa) Espanjassa on 300 000 vaeltajaa.

Löysin "legendaariset" nahkavaelluskengät, joiden punamustat nyörit ovat uutuudenliukkaat, mutta silti hyvin solmiutuvat. Kengät olivat täysin käyttämättömät ja säilötty nettikirppismyyjän ylähyllylle vuosikausiksi. Eivät olleet istuneet rouvan jalkaan. Yritin googletella mitä merkistä kerrottiin, mutta sain selville ainoastaan sen, että sveitsiläinen valmistaja oli fuusioitunut toiseen yritykseen, niinpä en saanut kengistä mitään tietoa etukäteen ja ostin ne riskillä. Olinhan toki kuullut, että parhaimmat kengät ovat juurikin nahkaa, eikä niissä ole ylimääräisiä saumoja. Mutta kaipa Sveitsissä osattiin tehdä hyviä vaelluskenkiä, olihan maa yhtä Alppia. Maksoin kengistä kolmekymppiä kun hyvät kengät saa parilla satasella.

Kun tutkailin kenkiä, ensimmäinen fiilis oli että nehän olivat kuin jotkut laskettelumonot, yhtä kompurat. Kenkien pohja tuntui liukkaalta. Sitten luin, että niin ne ovatkin, ja ne pitää aluksi karhentaa vaikka harjan avulla. Sitten löysin merkinnän: sveitsiläiset kengät, jotka on valmistettu Italiassa. Voiko metsään tässä mennä? Vuoristo- ja kenkämaan yhteistyön hedelmä ei voi lähtökohtaisesti olla pilaantunut!

Sitten alkoi sukkarumba. Kenkiin täytyisi löytyä sopiva yhdistelmä alussukkaa ja päällyssukkaa.  Paras keino ehkäistä rakkojen syntymistä on kahden päällekkäisen sukan käyttäminen. Sillä tavalla olin vaeltanut nuorena Lapissa: puuvillasukat, villasukat ja tavalliset kumisaappaat enkä muista mitään ongelmia olleen. Mutta nyt paksut villasukat olisivat kesällä liian kuumat ja oli teknisempien vaellussukkien hankinta edessä. Päädyin ostamaan myös hyvät pohjalliset joiden kanssa ohuempi sukkasetti istuisi hyvin.

Seuraavaksi aiheeksi tuli kenkien huolto. Kenkien nahkapinta näytti kuivahkolta. Sitä pitäisi käsitellä mutta miten? Minua neuvottiin: 1) Laita ensin kyllästeaine ja sen jälkeen kenkävahaa. 2) Ehei! Missään nimessä ei saa laittaa silikonia sisältävää kyllästeainetta ensin, sehän hylkii itsessään jo vahakerrosta ja pidemmän päälle pilaa koko kengän! 3) Pelkkä vahaus on paras. 4) Vahaakin parempi on nahkaöljyä jota saa vain tietystä nettikaupasta. 5) Mutta huomaa, että nahkaöljyllä voi pilata kenkänsä jos sitä laittaa liikaa niin että nahka kyllästyy öljystä ja lötkistyy pehmeäksi.

Päädyn siihen, että vahaan kenkäni. Se pitää myös veden loitolla. Ja muistan myös sen, että jos ja kun kenkä kastuu, siihen pitää laittaa sanomalehtipaperitolloja imemään kosteutta.

Toiseksi pelkäänkin rakkoja. En pidä kivusta. Pelkään myös nyrjäyttäväni uudestaan nilkkani, jonka ensi kertaa elämässäni nyrjäytin muutama kuukausi sitten. Sanotaan että kerran nyrjähtänyt nyrjähtää uudestaan kun nivelsiteet löystyvät. Ja voihan olla että polvet ja nilkat eivät kestä vaeltamista sittenkää ja tulen maitojunalla takaisin kotiin puolen vuoden valmistautumisen, odotuksen ja pettymyksen turhauttamana.

Kolmanneksi pelkään luteita! Pyhiinvaeltajat yöpyvät vain pyhiinvaeltajille tarkoitetuissa yhteismajoituksissa, albergoissa. Niitä pitävät yksityiset, kunnalliset ja myös kirkot. Niissä voi yöpyä vain yhden yön kerrallaan. Miehet ja naiset nukkuvat  siis samassa tilassa. Suihkut sentään ovat erilliset. Mutta jos pysyn tulevan kesämakuupussini sisäpuolella, saatan välttyä luteilta.

Neljänneksi pelkään että joudun ohittamaan jonkun pelottavan härän tai vihaisen pässin vaellusreitilläni. En ole oikein eläinihminenkään lukunnottamatta omia kissojani.

Miksi sitten koko vaellustouhu minua innostaa niin paljon? Mikä siinä kiehtoo?

En ole reitillä yksin. Minun ei tarvitse pelätä että en saisi apua jos joutuisin pulaan. Mutta saan olla silti yksikseni, omissa oloissani. Minun ei tarvitse olla sosiaalinen ellen itse halua. Caminokulttuurissa siihen on kuulemma täysi vapaus. Jokainen tulee vaellukselle omalla motiivillaan.

Toiseksi minun ei tarvitse kantaa telttaa eikä ruokatarvikkeita. Majapaikoissa voi laittaa itse ruokaa, ne ovat kylissä tai pikkukaupungiessa joissa on ravintolat ja kaupat. Ja minun ei myöskään tarvitse laittaa ruokaa ellen halua. Ja saan nukkua sängyssä ja käydä suihkussa.

Kolmanneksi Espanjassa paistaa aika takuuvarmasti aurinko kesäkuun viimeiset kaksi viikkoa. Se tarkoittaa vaeltamisen kannalta sitä, että aamulla herätään aikaisin ja tehdään päivän vaellus puolenpäivään mennessä. Loppuaika oleskellaan.

Neljänneksi: kuvittelisin että pääsen omanlaiseen "caminokuplaan" - todellisuuteen, jota ei muualla ole. Pääsen irti arjesta.

Ja se tärkein: olen kaksi viikkoa esikoisen kanssa reissussa. Enkä halua olla kunnon puolesta hänelle riippakivi. Siksi olen aloittanut kuntosaliharjoittelut ja tiputtanut painoa. Molempia maltillisesti. Suunta on ollut hyvä ja tätä parempaa motivaatioa kuntoilulle en voi enää keksiä. Vihdoinkin!