Diili: mies lähtee muksujen kanssa kauppaan ja minä järjestelen. Laitan musaa soimaan ja olen hetken aikaa itekseni.

Päässä pyörii kymmenet viikon aikana tapahtuneet haasteet, kohtamiset, kasvatustilanteet, lasten katseet ja viimeisimpänä varsin uhmakkaat katseet. Mietin lausettani murrosiän ovensuussa vieraileville: "Mä en ymmärrä teitä. Voitteko auttaa minua? Tämä on vierasta minulle?"

Jokainen lapsi on ainutlaatuinen yksilö. Jokainen ansaitsee tulla huomioiduksi omana erityisenä persoonana. Joukossa kuitenkin joutuu kohtelemaan joukkiona ja taiteilemaan kompromissien välillä. Suo siellä vetelä täällä - metodilla.

Sama pätee omiin lapsiin: ei tämä seuraava/keskimmäinen/nuorimmainen ole yhtään samanlainen kuin muut. Mikä tämä lapsi oikein on? Mistä nuo jutut tulee? Ei toimi entiset konstit ja eikä kikat, tarvitaan uusia.  Kun lapsen persoona tai temperamentti poikkeaa tyystin omastani, olen äimissäni. En tunne tätä mekanismia. En tiedä, mihin reagoida ja mihin jättää reagoimatta.

Kivi kiveä hioo. Rautaa hioo rautaa. Kivet tulevat sileämmäksi, pyöreämmiksi, kauniimmiksi. Rauta tulee terävämmäksi. Kumminkohan tässä käy? Tulenko sileämmäksi, pehmeämmäksi vuosien myötä vai entistä terävämmäksi? Sulkevatko ne toisiaan pois?

Huomaanko oikein, että kun lapsi-ja ruuhkavuodet alkavat helpottaa ja menopaussi-ikä valloittaa, naisesta voikin tulla liian oma itsensä: kiukkuinen nipottaja ja hiustenhalkoja? Asiat pitää tehdä justiinsa niin kuin minä olen sen ajatellut? Ruuhkavuodet vain hetkellisesti heiluttivat mutta eivät sittenkään muokanneet?

Vai tuleeko naisesta avarampi, armollisempi itselleen ja sitä myötä toisille?

Mistä sen voi tietää kummin käy? Ja miten minä voin vaikuttaa tähän itseksi tulemisen prosessiin - kunnes tulee sellainen sairaus tai vanhuuden tuoma joku muu vaiva, mikä vaikuttaa persoonallisuuteen enkä olekaan ehkä vastuussa itsestäni enää.

On minulla vastauskin.

Suostua -nyt- kipuun joka iskee kun joku tulee ja myllertää, satuttaa, osuu niin että kaikki kolisee kaapissa, joku haastaa, epämiellyttävät tunteet valtaavat ja kyseenalaistavat millainen olenkaan. Suostua - nyt- siihen, että myöntää että voin olla väärässä, en tiedä, en osaa ja hei, mokasin. Vaikka tarkoitin hyvää ja yritin parasta niin metsään meni. Suostua siihen että asiat on kesken ja kaaosta ja en voi muuta kuin elää sen kanssa.

Alan järjestelemään eteistä ja olohuonetta. Samalla kun vien viikon lehtiä roskikseen ja laitan kenkiä paikalleen ja kerään likavaatteita pois, samalla siivoan menneen viikon tuhrut ja ylilyönnit, vaille jäämiset ja saamiset. Samalla kun kaaos kodissani hiukan helpottaa, helpottaa se mielessä, kehossakin ja henki kulkee paremmin.

Tällaista nyt oli ja se siitä.