Alakouluiässä sain harvoin uutta ja ne olivat juhlahetkiä: äidin ostama vaaleansininen, valkopitsimiehustainen ja  puhvihihainen kevätjuhlamekko ja sävyyn sopivat turkoosinväriset, muovihelmiset hiuspompulat ja toinen kummitädin joululahjaksi ostama pehmeä, röyhelökoristeinen vaaleanpunakukallinen flanellinen yöpaita. Uusi oli uusi! Siinä oli jotain taikaa.

Hiihtomonot. Ne olivat ties kenen entiset. Ehkä 10 vuotta vanhemman tätini? Ehkä opettajan aikuisen tyttären? Ne olivat punavalkoiset. Kenelläkään tytöistä ei ollut punavalkoisia monoja. Ne olivat mustia!

Isä maalasi monot minulle tummanruskeiksi ja hetken ajan ne näyttivät - lähes- samanlaisilta kuin toisilla. Huh.

Sitten hiihdettiin. Olin ihan hyvä hiihtäjä. Mutta kauhistus kun palattiin pukuhuoneseen: lumi oli vienyt mennessään osan ruskeasta väristä ja punaväri pilkotti iloisesti alta!  Isä maalasi kengät uudestaan ja ruskean värin loppuessa siirryttiin vaaleanruskeaan. Se häpeän määrä, kun kengät kastuivat ja alta paljastui koko värikavalkadi. Yritin laittaa lunta kenkien päälle etteivät värit näkyisi.

Vanhemmat olivat autuaan tietämättömiä siitä, millaisia sosiaalisia paineita ja epäkiitollista huomiota monot aiheuttivat. Täydellisestä kympin tytöstä ja opettajan lellikistä paljastui jokin heikkous!

Vanhempien talous koheni kun äiti sai opiskelut valmiiksi ja lähti töihin. Viidennellä luokalla sain uudet sukset ja huippumuodikkaat kärkimonot. Mutta tilanne ei jotenkin parantunutkaan - en käsittänyt; nytkö niille oltiin kateellisia? Eikö minulle kuuluisi kärkimonot siinä missä luokan kovimmallekin hiihtäjälle? Olinhan ihan hyvä hiihtäjä?

Jossakin luokan tyttöjen hierarkiassa ja sosiaalisten kuvioiden monimutkaisuudessa en tiennyt omaa paikkaani. Ja todellisuudessa: oliko häpeäni omassa päässäni, vai tuliko ärsykkeitä ulkopuolelta? Joka tapauksessa olin ja olen  (yli)herkkä vaistoamaan ja tulkitsemaan yhteisön tunteita; sanomisia, äänenpainoja, katseita, kehonkieltä. Enkä osannut pukea niitä sanoiksi niin että olisin osannut kertoa vanhemmille että jotenkin vaan tuntuu vähän pahalta.

Niinpä tänään, kun joku vanhempi sanoo ettei olisi varaa ostaa uusia suksia lapselle, joka ei hiihdä koulun ulkopuolella, sanon että ymmärrän erittäin hyvin. Minä todella ymmärrän. Toiselle lapselle koulun lainavälineiden käyttäminen on pikku juttu, mutta toiselle traumaattinen häpeä. Enkä siitä moiti taikka sano että ole reipas. Toiset ovat herkempiä kuin toiset.

Muutoin minulla on itse hiihtämisestä sangen hyvät muistot. Pikkuveljen kanssa kisailtiin, kumpi hiihti talven aikana enemmän. Isänkin kanssa käytiin hiihtämässä ja se on hyvä ja kaunis muisto lapsuudesta. Sain joululahjaksi jopa hiihtopuvun. Semmoisen ohuehkon tummansinisen haalarin, jossa oli vaaleansiniset hihat.

Niinpä minäkin yritin kun esikoisen kanssa opeteltiin hiihtämään. Osallistuttiin kerran Hippo-kisoihin (sillä ehdolla että äiti kävelee vieressä, taapero vaati - ja suostuinhan toki, kunhan ei tarttisi kiskoa lasta sauvoista maaliin). Vai oliko se sittenkin keskimmäinen? En muista enää. Mutta kilpaurheilu ei säväyttänyt lasta eikä äitiä. Toisen kerran ulkoilureissulla pakotin silloisen 8-vuotiaani hiihtämään. - Ei, äiti ei kantaisi suksia. Laavulle asti mennään. Ja on, on pakko. Tyttö vannoi tuolloin, ettei ikinä, i-k-i-n-ä hiihtäisi. En uskonut että tuo vala pitäisi, mutta niin se piti. Ei hiihtänyt muuta kuin koulussa sen minkä täytyi.

Nuorimmaisin sitä vastoin rakastaa hiihtämistä. En tiedä miten rakkaus on syntynyt. Ehkä siitä, että päiväkodin pieni latuympyrä on lähellä meitä ja sen kiertäminen kertaalleen riittää. Tänä talvena lähdimme jo isommille areenoille. Sitkeästi hän hiihti moneen kertaan kierrätetyillä suksillaan superliukasta latua pitkin. Kaatui varmaan minuutin välein. Sydän syrjällä pelkäsin että kaatuisi vieressä olevaan ojaan, jossa oli puolisulaa vettä arvioini mukaan niin paljon, että olisimme molemmat litimärkiä sen reissun jälkeen.

Sinni loppui sata metriä ennen maalia. Minä olin siinä vaiheessa jo umpijäässä liki tunnin ja kolmen kilometrin sivakoinnin jäljiltä (en muistanut kuinka hitaasti tuo kaatumishiihtämislaji tapahtuu), ylpeä tyttärestäni, ehkä itsestänikin, mutta halusin jo kiireesti autoon ja kotiin. Harkitsin että kannan sukset, mutta houkuttelemalla hiihdettiin loppuun. Olin jo läksyni oppinut enkä enää pakolla pakottanut.    

Miehellä ei ole suksia ollenkaan. Turhaan unelmoin että tekisimme koko perheen ihania kaakaonmakuisia ja auringonpaisteisia kevättalvisia hiihtoretkiä. Se on ollut ihan minusta kiinni, hiihdetäänkö vai ei ja millä fiiliksellä. Perheidylliä siitä ei saa.

Mutta sen sijaan mies on vienyt muksut pilkille, ainakin kerran keväässä. Tekevät altaan järven jäälle, jonne laitetaan pikkukalat. Lopuksi ne lasketaan takaisin veteen. Polttopuut kuskataan pulkalla ja jos seuralainen hyytyy, pääsee kyytiin. Ei mitään pakkoa. Ja sinne nuo lähtevät mielellään. Tekevät tulet ja juovat kaakaota. Ja kun on oikein aurinkoinen kevätkeli, minä lähden mukaan. Makaan telttapatjan päällä ja odotan että makkarat on paistettu.

Olipa hiihto välineurheilua tai ei, niin siitä olen pitänyt tietystikin huolen, ettei omien lasten monot värjäänny lumesta. Monot ovat kauniisti samanlaiset kuin toisillakin.