Yksi vaikeimmista asioista itsessäni on väsymyksen tunteen ymmärtäminen, hyväksyminen, sietäminen ja kestäminen.

Väsymykselle pitäisi olla kunniallinen syy: matala hemoglobiini, huonosti nukutut yöt, työperäinen stressi jne.

Välillä niin onkin ja väsymys on looginen seuraus.

Välillä taas näin ei ole. Voin olla pitkään väsynyt, jos viikonloppuna on ollut paljon ohjelmaa: ihanaa, virkistävää, elähdyttävää, rikastuttavaa. Voin olla väsynyt, vaikka en löydä siihen syytä.

En tiedä, kumpaa väsymystä edes tarkoitan: fyysistä vai henkistä uupumusta. Ne kun tuppaavat kietoutumaan yhteen.

Yritän, ja olen oppinutkin, löytämään erilaisia rentoutumisen tapoja. Silti tuo oppiminen on kovin pintapuolista ja unohtuu yllättävän helposti.

Suren, kun jälleen kerran löydän itseni alakulosta: huonommuuden tunteesta ja  riittämättömyydestä; ilosta ja keveydestä vieraana. Askareet tuntuvat raskailta ja vaativilta. Päiväruoan päättäminen alkaa ahdistaa ja kaupassa ei keksi mitä sieltä hankkisi. Hernekeittopurkin jaksaa vielä lämmittää, mutta ei että perunoita pesisi tai kuorisi.

Tämmöiset jaksamattomuuden tunteet eivät sovi kiiltokuvaan jota ylläpidän itselleni omasta elämästäni.

Mutta kun työpaikan hyvinvointikartoituksessa mittarit näyttävät punaista, se pysähdyttää. Hei, mikä minulta on mennyt ohi? Missä vaiheessa olen päästänyt jaksamiseni näin alas? Mitä olen laiminlyönyt?

Näille vaivaaville kysymyksille ei tule loppua, vaan ne jatkuvat hiljaisena nakertamisena syöden päivittäistä itseluottamustani.

Sillä käännänhän kohtaamani ongelmat ja haasteet omalle kontolleni.

Ah miten toivoisinkaan olevani välillä kuin Pilatus, joka tyyneesti vain voisi pestä kätensä: tämä ei ole minun syyni, ei minun ongelmani. Älkää tästä minua syyttäkö.

Mutta totuus on, että elämä on paikoitellen rankkaa ja raskasta, lähestulkoon suorittamista aamusta iltaan.

Sitä vastaan yritänkin kapinoida niin sudokuilla, blogeilla, kirjojen lukemisella, sohvalla pötköttelyllä, kotitöiden välttelyllä.  

Suoritteita kun elämässä riittää ja niitä on pakko jonkun verran tehdä. Ei mikään olen naiivimpaa kuin sanoa että älä suorita. No hyvä ihme, itsestäänkö se ruoka pöytään tulee, itsestäänkö vintiltä löytyy puolitylsät luistimet jotka on teroitettava ennen luistelutuntia; itsestäänkö pyykit puhdistuvat; itsestäänkö? Ja jos laiskottelen nyt niin huomenna se kostautuu. Jos olen poissa kotoa virkistäytymässä, niin kahta isompi homma on odottamassa vastassa kun palaan. Niinkö?

On aika suorittaa ja aika olla suorittamatta.

Sokerilakkoni kesti upeat viisi viikkoa, mutta  ei selviytynyt enää viimeisimmästä haasteesta. En pysty pitämään enää sitä siten kuin haluaisin. Sokerista on tullut taas lohduttajani. Kahvista on tullut taas rohkaisijani. En selviäkään ilman.

Ihmiset, ystävät, inhimilliset ovat kuunnelleet minua. Ovat rohkaisseet, ovat tulleet viereen istumaan, ovat vetäneet minut ylös kuralammikostani. Ovat olleet minua varten ja kanssani.

Toinen puoli minusta ilahtuu, lämpenee, heltyy, uskoo, toivoo ja rakastaa. Toinen puoli minusta vetäytyy, pelästyy, jähmettyy, hätääntyy ja pakenee.  Tulla nähdyksi ja kuulluksi, tulla näkyväksi onkin aika riskaabelia. Kun paljastat itsesi, tulet myös antaneeksi mahdollisuuden myös hylkäämiselle ja haavoitetuksi tulemiselle vähättelyn tai ohikuuntelun tai -katsomisen tai huumorin muodossa.

Okei, elämä on välillä raskaampaa. Kaikilla. Joskus syystä ja joskus ilman näkyvää syytä.

On vaikeita päätöksiä, on huolia ja sairauksia, on kasvatusongelmia, on talouden kanssa keplottelua, on liikaa velvollisuuksia ja liian vähän joutenolon aikaa.

 

Olen loman tarpeessa. Loman, jossa saisin levätä välillä ilman roolia. Ihan vain itseni kanssa.
Olla lempeä ja hyvä itselleni, antaa itselleni lisähappea, ruokkia kehoa, sielua ja henkeä. Virkistyä. Tuntea fyysistä uupumista ja sen tuomaa raukeutta, nukahtaa puhtaisiin lakanoisiin ja herätä kahvintuoksuun. Lukea jälleen Kaukaiset paviljongit tai Sinuhe tai Valtakunnan salaisuus tai ehkäpä Anna-kirjat tai  uusin Himoshoppaaja. Katsoa Hiljaiset sillat tai Minun Afrikkani tai joku missä on Meryl Streep.

Voisinpa viihtyä itseni kanssa, kuunnella kauniisti itseäni, hoitaa minua.

Hmm. Miten voisin mahdollistaa tämän?