Myllerrys on kaunis sana. Se kuvastaa juuri sitä mitä mielessäni ja sielussani on tapahtunut tänään. Kun jokin mietityttää, aiheuttaa tunteitakin tavallista enemmän, on täynnä kysymyksiä, eikä juuri vastauksia, se myllertää. Hämmentääkin, mutta se sana taas on paljon seesteisempi kuin tuo myllerrys. Verbinäkin se on aktiivisempi kuin hämmentäminen. Myllerrys vie eteenpäin, luo uutta kun vanhaa ravistellaan. Hämmennys ennemmin passivoi tai lamaannuttaa.

Myllerryksen tunne liittyy työhöni kasvatuksen ammattilaisena. Tosiasiassa olen opettaja, mutta koska työskentelen lasten kanssa, enimmäkseen se on kasvattamista. Tai kuinka vain: ohjaamista, tukemista, kannustamista, opastamista…  kaikki ne sisältävät oppimista. Kasvatan, vaikka en jaksaisi aina kasvattaa. Olemalla luja ja turvallinen aikuinen johon voi rauhassa törmätä, minä kasvatan.

Aina ei jaksaisi olla se törmäyksen kohde. Siinä yksinkertaisesti vain väsyy ja uupuu, koska en ole koskaan immuuni näille törmäyksille, eikä jälkikäteen ole mitenkään voimaantunut olo. Ammattilaisen rooli on kyllä hyvä, suojaava rooli, ja siinä asemassa olen tavallista rauhallisempi, harkitsevampi ja kaikin puolin tervejärkisempi. Äitiroolissa taas estot karisevat kummasti ja tunneperäinen reagointi ottaa vallan.

Kerran luin kiinalaisen teologin kirjoittaman kirjan. Siinä puhuttiin ihmisen kokonaisuuden siten, että ihmisessä on kolme ulottuvuutta: keho, sielu ja henki. Kehossa asuvat sielu ja henki - se on ilmeistä. Keho on tärkeä. Se on sielun ja hengen asuinsija, eikä mitenkään vähäpätöinen asia. Kehon rakastaminen ja hoivaaminen on tärkeää. Kehon palvominen taas ehkei niinkään.

(Tämä jaottelu taitaa olla ihan teologian peruskauraa, mutta koska en ole teologi, nämä asiat ovat minulle välillä päältä päin tuttuja mutta sisältä vieraita.)

Entäpä miten ymmärsin tämän kiinalaisen hengenmiehen ja oppineen  ymmärtäneen sielun ja hengen eron?

Sielu on lähes sama asia kuin mieli: ajatuksemme ja tunteemme, tekomme ja harkintamme ja koko älyllinen tietoisuus. Sielua voi kehittää niin kuin kehoakin voi harjoittaa. Sieluakin voi hoitaa ja ravita jotta se pysyy virkeänä ja elävänä. Ei turhaan psykologiaa kutsuttu entivanhaan "sielutieteeksi". Nyt puhutaan mielen terveydestä tai sairaudesta mutta yhtä hyvin voisi puhua sielun terveydestä tai sielun sairaudesta. Vai voisiko?

Henki taas on epämääräisempi asia.  Joukkuehenki tai luokkahenki voi olla hyvä tai avoin tai varautunut tai jopa "huono".  Henki, tai ilmapiiri, on enemmän kuin ihmisten yhteenkokoontuneet sielulliset kehot. Se on jotain näkymätöntä, joka kuitenkin näkyy ja myös tuntuu.

Jokaisella ulottuvuudella tai osa-alueella on omat tarpeensa. Keholla omat ja selvät (uni, ruoka, lämpö, liikunta…), sielullakin (älylliset, sosiaaliset, emotionaaliset, itsensä toteuttamisen tarpeet…) ja hengellä omansa. Mutta mitä ovat hengen tarpeet? Se onkin vaikeampi kysymys jota en jaksa miettiä nyt tässä tämän päivän myllerrystä setviessäni.

Kristillisestä viitekehyksestä nähtynä kaikki nämä kolme ihmisen osa-aluetta ovat luotuja: niin keho, sielu kuin henkikin. Jokaisessa luodussa asuu syntymälahjana henki, joka etsii kotiaan eli alkulähdettään. Ihmisen kaipaus on merkki tuosta hengestä. Kaipaus luojansa yhteyteen on enemmän kuin  tunne. Se on kokonainen merkitys. Se on elämän  - jos ei tarkoitus niin ainakin tarkoituksen olemus tai muoto.  Päästä takaisin äidin syliin ja olla pieni vauva joka on symbioosissa äitinsä kanssa. Niinkö? Onko vertauskuva itselleni kaipausta herättävä vai itsemääräämäisoikeuttani rajoittava ja ärsyttävä?

Jos haen tuota symbioosia parisuhteesta, joudun pettymään. Se ei ollutkaan elämän tarkoitus ja kaiken täyttymys.  Minulle ei annettukaan elämää suurempaa The Love Storya. Oma tarinani onkin tämänlainen, ainutlaatuisen tavallinen, eikä siinä aina soi se paras soundtrack ja silti voin olla ihan onnellinen.

Jos haen tuota symbioosia työstä, elämäntehtävästä tai kutsumuksesta tai intohimosta, joudun pettymään. Mikään ei koskaan täytä ja tyydytä tuota kaipausta. Ei mikään. Ei mikään tule myöskään täyttämään tuota kaipausta niin kauan kuin elän ihmisenä. Ja sen tajuaminen on kipeää, niin kipeää että sen haluaa  torjua tai kapinoida sitä vastaan.  Kun tavoitan sen ohikiitävän hetken joilloin koen "tulleeni kotiin", kohta se onkin jo mennyt. Enkä silti tahdo uskoa sitä. Puran kaipaustani sävelin ja sanoin, huudan ja itken sen perään.

Ihmisen osa on kaivata ja kestää tai olla kestämättä tuon kaipauksen aiheuttama syvää tuskaa, joka riipii niin sielua kuin kehoakin. Kaipausta olla täydellisesti rakastettu, ihailtu, olla äidin silmäterä, ihaninta kaikista, lempeiden ja rakastavien silmien ainoa kohde. Nähdä itsensä heijastumana äitinsä silmistä. Nähdä itsensä kauniina ja rakastettuna, täydellisenä, kaivattuna, aarteena, toivottuna lahjana. Ihmisen osa, luotu suhteeseen luojansa kanssa. Religion - olla suhteessa.

Tuota ikiaikaista elämän merkitystä näen lapsissa päivittäin. Lasten silmissä näkyy peittelemättömän suorana ja väliin raastavan rehellisenä tuo kaipaus: ota syliin ja hyväksy minut. Olenko sinulle tärkeä? Rakastatko minua tällaisena vai vasta sitten kun olen mieleisesi? Välitätkö todella minusta? Saanko turvata sinuun? Kestätkö sinä minua? Hylkäätkö sinä minut jos olen vaikea? Kestätkö minua, pettymystäni ja kyyneleitäni, vihaani ja tarvitsevuuttani?

Jos pelkään tai unohdan katsoa lasta silmiin, unohdan tärkeimmän, ajattelen. Yritän katsoa, mutta lapsi sanoo: älä tuijota mua. Käännän katseen sivuun. Katson taas sitten kun saan, ehkä huomenna.

Mieli on nyt rauhoittuneempi. Päivän työt älköön tulko uniin.