En ole mikään kokenut vaeltaja tai retkeilijä. En edes ulkoilmaihminen. En seikkailija enkä kokemusjanoinen. Päinvastoin. Kärsin matkapahoinvoinnista ja olen turvallisuushakuinen. Ihailen kyllä kauniita maisemia liikutukseen asti, mutta monesti yksin luonnossa oleminen lisää ahdistustani, eikä lievitä sitä, niin omituista kuin se onkin. En kestä täysin äänetöntä hiljaisuutta. Olen neuroottinen ja pelkäävä ja uudet tilanteet saavat minut helposti lukkoon. Olen ujo, varautunut ja tarkkaileva. Ja en ole järin hyväkuntoinenkaan: kehonkuntomittausten mukaan ikäistäni keskivertosuomalaisnaista hiukan keskikuntoista heikompi. Mutta ei kauan!

Lomareissuilla olen kulkenut muiden peräkanassa ja oikein tyytyväisenä niin. Mieheni on nauttinut saadessaan järjestää omatoimimatkojamme.

Mutta nyt, täysi-iän saavuttanut tyttäreni pyysi yllättäen minut mukaansa että lähtisin hänen kanssa vaeltamaan Espanjaan, pyhiinvaellusreiteille. Caminolle, kuten asianharrastajat sitä kutsuvat.

Innostuin sillä siunaaman hetkellä. Oi lähden lähden!  Olinha "aina haaveillut"  sellaisesta mutta koskaan en ollut antanut ajatuksen vallata tietoisuuttani kokonaan. Olin tavannut yhden ihmisen joka oli vaeltanut reitillä ja olin kysellyt häneltä kaikenlaista. Asia kiinnosti. Mutta esteitä oli ollut henkisiä, todellisia ja keksittyjä. Nyt oli aika kohdata pelot ja möröt.

Siitä alkoi mielenkiintoinen ja innostava matkanteko josta olen iloinnut suuresti. Olen tutustunut karttoihin ja pähkäillyt parhaimpien ja soveltuvimpien reittien valintaa. Olen tavannut veteraanicaminolaisen ja saanut paljon hyviä vinkkejä. Olen lukenut kymmenittäin kirjoja ja blogeja.  

Olen viettänyt tuntikausia netin ääressä tutkimassa ja vertailemassa eri varusteita. Lentoliput ostimme jo tammikuussa. Varusteita ennestään minulla ei ole nimeksikään. Intoilen uusista hankinnoistani (budjettini sallii vain edulliset ostokset, joten kunnianhimoisena tavoitteenani on saada pienellä rahalla parasta laatua) lähes yhtä paljon kuin lapsena saadusta uusista korvalappustereoista joissa oli sininen kasettisoitin ja oranssit korvalaput; tai uusista barbien jumppavaatteista joissa oli mukana ihanat raidalliset säärystimet ja pienet pinkit balettitossutkin! Tai uudesta polkupyörästä, vaaleanvihreästä kimmeltävästä Helkamasta jonka ostin 12-vuotiaana omilla lahjarahoillani.

Hankintalistallani onkin kengät, tekniset päällivaatteet, sukat, ultrakevyt kesämakuupussi, retkipyyhe, rinkka, vaellussauvat ja kevyt kuoritakki ja sadesäärystimet. Etsittävä on myös otsalamppu ja tilattava pyhiinvaeltajan opas Englannista.  

Olen ehtinyt jännittää ja pelätä monta asiaa. Nyt tällä nimenomaisella hetkellä olen huolissani uusista vaelluskengistä. Kengät ovat vaeltajan tärkein varuste ja ne pitää olla reissuun lähtiessä hyvin sisäänajetut. Se tarkoittaa parhaimmillaan 100-200 kilometrin kävelyä ennen reissua. Pohjan pitää olla paksu ja vartta niin että se tukee nilkkaa. Pyhiinvaellusreitit ja -polut ovat - kuvitelkaa - jos ei sentään tuhansia niin satoja vuosia vanhat! Ne ovat tallautuneet koviksi ja myös Espanjan kukkulat ovat välillä soraisia ja kivisiä. Pyhiinvaeltaminen on niin suosittua että vuosittain eri reiteillä (niitä on Espanjassa useita ja myös Ranskassa ja Italiassa) Espanjassa on 300 000 vaeltajaa.

Löysin "legendaariset" nahkavaelluskengät, joiden punamustat nyörit ovat uutuudenliukkaat, mutta silti hyvin solmiutuvat. Kengät olivat täysin käyttämättömät ja säilötty nettikirppismyyjän ylähyllylle vuosikausiksi. Eivät olleet istuneet rouvan jalkaan. Yritin googletella mitä merkistä kerrottiin, mutta sain selville ainoastaan sen, että sveitsiläinen valmistaja oli fuusioitunut toiseen yritykseen, niinpä en saanut kengistä mitään tietoa etukäteen ja ostin ne riskillä. Olinhan toki kuullut, että parhaimmat kengät ovat juurikin nahkaa, eikä niissä ole ylimääräisiä saumoja. Mutta kaipa Sveitsissä osattiin tehdä hyviä vaelluskenkiä, olihan maa yhtä Alppia. Maksoin kengistä kolmekymppiä kun hyvät kengät saa parilla satasella.

Kun tutkailin kenkiä, ensimmäinen fiilis oli että nehän olivat kuin jotkut laskettelumonot, yhtä kompurat. Kenkien pohja tuntui liukkaalta. Sitten luin, että niin ne ovatkin, ja ne pitää aluksi karhentaa vaikka harjan avulla. Sitten löysin merkinnän: sveitsiläiset kengät, jotka on valmistettu Italiassa. Voiko metsään tässä mennä? Vuoristo- ja kenkämaan yhteistyön hedelmä ei voi lähtökohtaisesti olla pilaantunut!

Sitten alkoi sukkarumba. Kenkiin täytyisi löytyä sopiva yhdistelmä alussukkaa ja päällyssukkaa.  Paras keino ehkäistä rakkojen syntymistä on kahden päällekkäisen sukan käyttäminen. Sillä tavalla olin vaeltanut nuorena Lapissa: puuvillasukat, villasukat ja tavalliset kumisaappaat enkä muista mitään ongelmia olleen. Mutta nyt paksut villasukat olisivat kesällä liian kuumat ja oli teknisempien vaellussukkien hankinta edessä. Päädyin ostamaan myös hyvät pohjalliset joiden kanssa ohuempi sukkasetti istuisi hyvin.

Seuraavaksi aiheeksi tuli kenkien huolto. Kenkien nahkapinta näytti kuivahkolta. Sitä pitäisi käsitellä mutta miten? Minua neuvottiin: 1) Laita ensin kyllästeaine ja sen jälkeen kenkävahaa. 2) Ehei! Missään nimessä ei saa laittaa silikonia sisältävää kyllästeainetta ensin, sehän hylkii itsessään jo vahakerrosta ja pidemmän päälle pilaa koko kengän! 3) Pelkkä vahaus on paras. 4) Vahaakin parempi on nahkaöljyä jota saa vain tietystä nettikaupasta. 5) Mutta huomaa, että nahkaöljyllä voi pilata kenkänsä jos sitä laittaa liikaa niin että nahka kyllästyy öljystä ja lötkistyy pehmeäksi.

Päädyn siihen, että vahaan kenkäni. Se pitää myös veden loitolla. Ja muistan myös sen, että jos ja kun kenkä kastuu, siihen pitää laittaa sanomalehtipaperitolloja imemään kosteutta.

Toiseksi pelkäänkin rakkoja. En pidä kivusta. Pelkään myös nyrjäyttäväni uudestaan nilkkani, jonka ensi kertaa elämässäni nyrjäytin muutama kuukausi sitten. Sanotaan että kerran nyrjähtänyt nyrjähtää uudestaan kun nivelsiteet löystyvät. Ja voihan olla että polvet ja nilkat eivät kestä vaeltamista sittenkää ja tulen maitojunalla takaisin kotiin puolen vuoden valmistautumisen, odotuksen ja pettymyksen turhauttamana.

Kolmanneksi pelkään luteita! Pyhiinvaeltajat yöpyvät vain pyhiinvaeltajille tarkoitetuissa yhteismajoituksissa, albergoissa. Niitä pitävät yksityiset, kunnalliset ja myös kirkot. Niissä voi yöpyä vain yhden yön kerrallaan. Miehet ja naiset nukkuvat  siis samassa tilassa. Suihkut sentään ovat erilliset. Mutta jos pysyn tulevan kesämakuupussini sisäpuolella, saatan välttyä luteilta.

Neljänneksi pelkään että joudun ohittamaan jonkun pelottavan härän tai vihaisen pässin vaellusreitilläni. En ole oikein eläinihminenkään lukunnottamatta omia kissojani.

Miksi sitten koko vaellustouhu minua innostaa niin paljon? Mikä siinä kiehtoo?

En ole reitillä yksin. Minun ei tarvitse pelätä että en saisi apua jos joutuisin pulaan. Mutta saan olla silti yksikseni, omissa oloissani. Minun ei tarvitse olla sosiaalinen ellen itse halua. Caminokulttuurissa siihen on kuulemma täysi vapaus. Jokainen tulee vaellukselle omalla motiivillaan.

Toiseksi minun ei tarvitse kantaa telttaa eikä ruokatarvikkeita. Majapaikoissa voi laittaa itse ruokaa, ne ovat kylissä tai pikkukaupungiessa joissa on ravintolat ja kaupat. Ja minun ei myöskään tarvitse laittaa ruokaa ellen halua. Ja saan nukkua sängyssä ja käydä suihkussa.

Kolmanneksi Espanjassa paistaa aika takuuvarmasti aurinko kesäkuun viimeiset kaksi viikkoa. Se tarkoittaa vaeltamisen kannalta sitä, että aamulla herätään aikaisin ja tehdään päivän vaellus puolenpäivään mennessä. Loppuaika oleskellaan.

Neljänneksi: kuvittelisin että pääsen omanlaiseen "caminokuplaan" - todellisuuteen, jota ei muualla ole. Pääsen irti arjesta.

Ja se tärkein: olen kaksi viikkoa esikoisen kanssa reissussa. Enkä halua olla kunnon puolesta hänelle riippakivi. Siksi olen aloittanut kuntosaliharjoittelut ja tiputtanut painoa. Molempia maltillisesti. Suunta on ollut hyvä ja tätä parempaa motivaatioa kuntoilulle en voi enää keksiä. Vihdoinkin!

Vähänkään kehityspsykologiaa lukenut ymmärtää, että tyttölapsen elämässä mieskuvat, jumalakuvat ja isäkuvat ovat kietoutuneet alitajuntaan suloiseksi kudelmaksi. Ja jos ei kykene aikuistumaan myöskään parisuhteessaan, jää ikuisesti lapsenkaltaiseen asemaan odottaen tyytymättömänä jotakin sellaista mikä ei ole todellista, ja jos hetkittäin olisikin, se ei vastaisi omiin vääristyneisiin kiintymyssuhdetarpeisiin.

Itsensä tuntemisen vaatimus on ehdoton edellytys parisuhteen jatkuvuudelle. Ja ehkäpä onnelliseen elämään ylipäätään. Joka ei tunne itseään, ei kykene tasavertaisiin ihmissuhteisiin, koska silloin asettaa suhteelle epärealistisia odotuksia, ei näe omaa peilikuvaansa saati omia varjojaan. En sano, etteikö jo varhainkin voisi kehittyä hyvä itsetuntemus, eikä vasta iän karttuessa kuten ehkä yleensä, mutta on yhtä sääli nähdä vanhojakin ihmisiä, joiden itsetuntemuksen opettelu on jäänyt alkumetreille. Silloin ongelmat ovat aina muiden, tai ongelmat ovat aina marttyyrin oma syy  ja maailmankuva pysyy muutenkin mustavalkoisena. Kun itseänsä opettelee tuntemaan, edessä on paljon epämiellyttäviä totuuksia, mutta myös uskoakseni rikastuttavia yllätyksiä.

Näin Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä on hyvä mietiskellä uskontoni päälle päin miesvoittoista historiaa (Jeesus ei tullut perustamaan uutta uskontoa, ei kirjoittanut tai kirjoituttanut yhtään teosta- joten kristinuskonnosta puhuttaessa tarkoitetaan sitä järjestäytynyttä, valtarakenteiden täyttämästä systeemistä, joka muotoutui Jeesuksen jälkeen). Palaan siksi kirjoituksiin ja kertomuksiin siitä, mikä oli naisen ja Jeesuksen suhde. Miten Jeesus suhtautui naisiin?

Raamatussa kerrotaan evankeliumiteksteissä naisista, jotka kohtelivat Jeesusta kuin hän olisi ollut sulhanen tai rakastaja - ja Jeesus salli heidän tehdä niin.  Miksi näin? Esimerkiksi kohtaus, jossa huonomaineinen nainen tulee rikkaaseen taloon bileisiin, jossa Jeesuskin on. Ei puhu mitään, mutta kumartuu Jeesuksen paljaiden jalkojen juureen, pesee ne kyynelillään ja kaiken kruununa kuivaa ne hiuksillaan. Tuohon aikaan kunniallinen  juutalaisnainen ei paljastanut hiuksiaan kenelle tahansa - ainoastaa miehelleen makuuhuoneessaan - ja se oli sinällään siis hyvin intiimi teko. Muutoinkin toisen jalkojen peseminen omilla kyynelillä- mikä tunnekuohu naisella on ollut!  Kerrotaan, että hän ei lakannut suutelemasta Jeesuksen jalkoja. Ei sanota että Jeesus olisi edes käskenyt hänen lopettaa moinen käytös. Lopuksi hän voitelee Jeesuksen jalat.

Toisessa kertomuksessa toinen nainen, Lasaruksen ja Martan sisar Maria, Jeesuksen ystävä - kunniallinen nainen, voitelee Jeesuksen pään hävyttömän kalliilla nardusöljyllä, joka on säilötty alabasteripulloon. Nardusöljy valmistetaan nardus-kasvin juurista, joita kasvaa Himalajan rinteellä. Sitä käytetään tänäkin päivänä erilaisiin vaivoihin: ihottumiin, kuukautiskipuihin, hiivatulehdukseen, selluliittiin ja yllättäen: terminaalihoidossa rauhoittamaan kuolevaa. Kaksituhatta vuotta sitten se oli ylellisyyttä, johon vain todella rikkailla oli varaa. Perimätieto kertoo, että sitä lahjoitettiin suurena rakkauden osoituksena rakastetulle. Ei siis kenelle tahansa ystävällekään.

Nainen kaataa rakkaimpansa hiuksille koko alabasteripullon sisällön. Vain osa olisi ollut turhaa, sillä saadakseen alabasteripullon auki se piti rikkoa. Siihen aikaan oli tapana myös tehdä kuolevalle viimeinen voitelu. Nainen voiteli Jeesuksen vähän ennen tämän tulevaa kuolemaa, mutta ei ehkä tietoisena kuoleman vaan muun sisäisen pakon - rakkauden -sanelemana. Jeesus oli niin rakas ja ihana, että rakkauden osoitukseksi piti tuhlata oma perintö - vastasihan pullollinen kallista nardusöljyä työmiehen vuosipalkkaa.

Mietin, kuinka ihmeellinen persoona minun pitäisi tavata, että menisin ja käyttäisin kaikki säästöni tai perintöni (tai minun tapauksessani ottaisin pankkilainan) jotta voisin ostaa parasta ja ihaninta hänelle, jota rakastan?

Luen internetin maailmasta, että huijarirakastajia on edelleenkin ja he saavat ikäneidot pauloihinsa ja luovuttamaan siten säästönsä. Sellainen tuntuu käsittämättömältä.

Mutta siltikin, ettenkö voisikin rakastaa tällä tuhlailevalla asenteella puolisoani ja lapsiani ja muitakin? Ei rakastaa pihistellen, vaan anteliaasti. Ei rakkautta kaiketi ole tarkoitettu säästettäväksi, pantattavaksi tai edes ansaittavaksi? Rakkaus voisi olla kuin omenapuu, jonka tuottamassa omenassa on monta uuden omenpuun alkusiementä - ei vain yhtä! Jokaisessa voikukassa on kymmenittäin uusien voikukkien alkuja. Jokaisessa koivun norkossa on jälleen kymmeniä, ellei jopa satojen uusien koivujen aihioita. Sellaista rakkautta luonto näyttää.

Tämä kaikki minulle tuli mieleen kun katsoin erästä lyhytdokumenttia, joka oli tehty maassamme monen tuntemasta julkkisnaisesta. Tuo kohublondi oli julkisuuden häpäisemä, lokaan tallottu, kansan naurama. Hänen nimensäkin oli jo vitsi.

Mietin, että Jeesuksen perässä taisivat kyynelillään ja hiuksillaan puuhastella juuri hänen kaltaisensa aikansa kohublondit. Naiset, joita yleinen mielipide ei kohdellut kunnioittavasti. Naiset, joita kunniallisemmat naiset saattoivat katsoa alaspäin ja naiset, joita niin ikään kunnialliset miehet saattoivat katsoa alaspäin, samalla kuin ottivat heistä huvin ja hyödyn irti.

Katsellessani häntä, näen hänet polvistuneena Jeesuksen jalkojen juureen, itkemässä ja kuivaamassa pitkillä vaaleilla hiuksillaan Jeesuksen jalkoja kuiviksi. Itkemässä haavojaan, elämäänsä, rikotuksi tulemista, kaltoin kohtelua, vääriä valintoja, surua, ikävää… Ja itkemässä rakkauttaan Jeesukseen, joka katsoo häntä kohti ja näkee hänet.

MInulle kristinuskossa on juuri tästä kyse. Naisesta, joka on menettänyt kaiken, saa itsekunnioituksensa ja arvonsa takaisin. Rakkaudesta joka ei katso ulkoiseen, kulisseihin, keskiluokkaiseen tekopyhyyteen tai älylliseen kikkailuun. Rakkaudesta joka katsoo ulkokuoren läpi, läpi tekotukan ja -ripsien, läpi kauneusleikkausten ja botoxin, läpi paksun ihomaalin, läpi aivan sen kaiken, joka on suojana ihmisen ja toisen välillä.

Nainen sanoo videolla että yksi häneltä puuttuu ja se on rakkaus. Hän esittää videon lopussa rukoushuoneella esirukouspyynnön: että saisi rakastavan miehen ja parisuhteen. Että saisi perheen ja lapsiakin jos Jumala suo.

Tuo pyyntö kosketti minua syvästi. Että hänkin saisi ihmissuuhteen, jossa lihaa ja verta oleva ihminen näkisi hänen sisimpäänsä ja pitäisi sitä kauniina.

Ja mitä Jeesus sanoo sille tekopyhälle oikeassaolijalle, kunnon uskovaiselle kun tulee kyse huonomaisesta naisesta? -Hän saa paljotkin syntinsä anteeksi, sillä hän rakasti paljon.  Sillä hän rakasti paljon.

- Etsin paikkaa.

Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Paikka löytyi. Ja sieltä hänet löydettiin, terveyskeskuksen vessasta narun jatkeena.

Hänen kuolemansa oli minulle trauma. Olimme olleet vähän tekemisissämme lukiosta lähdettyämme. Se ei ollut yllätys, se oli vain käsittämätön tuska, suru ja murhe hänen elämänsä puolesta. Näin paljon unia joissa hän elikin ja ihmettelin: etkö olekaan kuollut?

En päässyt, tai en kyennyt lähtemään hautajaisiin. Olisi pitänyt.

Jälkikäteen hoitajat sanoivat - vilpittömästi, niin uskon-  että kaikki voitava oli tehty hänen hyväkseen. Ja ymmärrän, että näin on. Joskus itsemurha on parantumattoman mielen ja sielun lohduttoman sairauden lopputulos.

Mutta silloin lukiolaisena, yli kaksi vuosikymmentä sitten, en ymmärtänyt lainkaan, eikä ymmärtänyt varmaan kukaan mukaan, mitä tarkoittivat hänen puheensa halusta olla poika, eikä tyttö. Hän pukeutui ja käyttäytyi kuten normatiiviset pojat: takatukka, lippis, miesten deodorantti, karsi kävelytyyli ja -puhe ja ylisuuri collegepaita joka kätki hänen rintaliivittömyytensä. Rintaliivejä hän oli kokeillut kerran ja se oli riittänyt. Niitä hän ei pukisi.

Kerran ajelimme hänen autorämällään pitkin hiekkateitä lakkiasiharjoitusten jälkeen. Hän piti vauhdista ja vaarasta. Minä vähän pelkäsin apukuskin paikalla. Hän kertoi kuulumisiaan, sillä emme olleet tavanneet kirjoitusten jälkeen. Minä oli mennyt juuri kihloihin ja kaikki uusi oli edessä. Hän ei oikein tiennyt mitä aikoi tulevaisuudessa tehdä. Yhtäkkiä hän kysyi minulta, että entäs jos Jeesus olikin homo? Nauroi päälle ja kysyi, järkytyitkö. Ei, en järkyttynyt, sanoin. Silloin en vain ymmärtänyt, miksi hän mietti sellaisia, vaikka tiesin että uskonasiat sinällään olivat hänelle hyvin tärkeitä.  (Nyt minulle sehän on ihan järkeenkäypä kysymys. Koska Jumala luo erilaisuutta ja eittämättä Jeesus taisi olla aika erikoinen ja ristiriitainen mies, niin onhan hän voinut olla siinäkin suhteessa erilainen? Ja jos näin olisi, muuttaisiko se asioita mitenkään? Jeesuksesta uskotaan, ettei hänellä ollut sukupuolisia suhteita. Ne kun katsotaan synniksi.  Ja Jeesus oli puhdas, synnitön. Mutta yhtä lailla synnitön hetero kuin synnitön homo?)
 
Mutta vaikka siihen aikaan ei ymmärretty transsukupuolisuuden käsitettä, hän sai olla sellainen kuin oli meidän kavereiden silmissä, vaikkei kukaan koskaan ollut kuullut mistään sellaisesta, että joku hakisi omaa sukupuoli-identeettiään pienestä asti. Äiti kyllä tiesi kertoa että oli miesmäisiä naisia ollut ennenkin pikkukylillä. Yhtäkin oli kutsuttu Liisa-Jaakoksi.

Mutta oman kouluyhteisön hajottua aikuistuminen oli ystävälleni liian vaikeaa. Hän oli masentunut ja ties mitä - en kaikkea tiedäkään. Psykiatrista sairaanhoitoa hän tietääkseni sai, mutta miten minusta tuntuukaan, että psykiatrinen sairaanhoito ei Pohjois-Suomen perukoilla 90-luvulla tuntenut vielä transsukupuolisuutta?

Haluaisin niin kovin ajatella, että hänen aikuisuutensa olisi ollut onnellisempi, jos hänen sukupuoli-identiteettiään olisi osattu tukea.

Mutta sitä emme saa koskaan tietää.

Viime keskiviikkona astui voimaan tasa-arvoisen avioliiton laki. Se on mielestäni oikeudenmukaisuutta. Luterilaisen kirkon avioliittokäsitystä on vaikeampi muuttaa - ja ketkä sitä muuttavat? Se on vaikea aihe konservatiivien ja liberaalien kesken - ja minunkaltaisilleni, joka on liberaali konservatiivi tai jotakin sinne päin. Kuitenkin olen vakaumuksellinen luterilainen.

Tuntuukin siltä, että monet konservatiivikristityt tekevät avioliitosta pyhemmän asian kuin se on. Kun Luther halusi uudistaa katolisen kirkon oppia, yksi uudistusvaatimus koski juuri avioliiton sakramenttia. Haluttiin luopua, ja luovuttiinkin,  katolisen kirkon seitsemän sakramentin opista ja otettiin niistä vain kaksi: kaste ja ehtoollinen (sakramentiksi hyväksyttiin vain ne, joissa oli mukana näkyvä aine ja jotka Jeesus on itse asettanut). Avioliiton solmiminen ei ole protestanteilla siis koskaan ollutkaan sakramentti - mutta katolisilla se on sitä edelleen. Protestanttiset kirkot hyväksyvät liiton purkamisen, eroamisen ja hyväksyvät myös avioliiton uudelleen solmimisen. Katolilaisuudessa tunnetaan avioliiton mitätöinti. Katolisessa kirkossa suhtaudutaan avioliittoon kuitenkin vakavammin ehkä kuin meillä, mistä kertoo se, että avioliittoon aikovat käyvän sitä edeltävän puolen vuoden ajan erityistä avioliittokoulua.

Ja toisekseen, Luther halusi poistaa myös pappien naimattomuuden. Avioliitto koskisi kaikkia, myös pappeja. Ja tämäkin on mahdollista protestanttisissa kirkoissa.
Protestanttisten kirkkojen luonteeseen on alusta lähtien kuulunut uudistumisen tarve ympäröivän yhteiskunnan mukana. Kirkko on ihmisiä varten, eivätkä ihmiset kirkkoa varten. Emme saa palvoa kirkkoihannetta tai avioliittoihannetta niiden itsensä vuoksi, vaan meidän tulee palvoa yksin pyhää Jumalaa, jos jotakin haluamme ylipäätään palvoa.

Mutta totta on, että Paratiisissa ei ollut kahta Aadamia tai kahta Eevaa. Oli yksi Aadam ja yksi Eeva. Avioliiton ihannekuva. Mutta. Eiväthän heidänkään lapsensa menneet keskenään naimisiin vaan he ottivat puolisonsa toisista ihmiskansoista! Tarkoitan, ihmisyys on enemmän kuin Aadam ja Eeva. Jumala loi myös Aadamin ja Eevan ulkopuolella.

Mutta kuka, tai mikä, tai keiden avioliito yltää tuohon avioliiton ihanteeseen? Jos katselen ympärilleni, niin montako ihanteellista avioliittoa voin nähdä? Näenkö ihanteellisten avioliittojen sijaan sittenkin vain sirpaleisia, repaleisia, jähmettyneitä, kiiltokuvamaisia, kulissimaisia, kompuroivia tai parhaimmillaankin kaveruus/kumppanuus - avioliittoja? Sellaisia niin kuin elämäkin?

En siltikään halua arvostella kenenkään parisuhdetta tai avioliittoa niin kauan kuin omassa liitossani on tekemistä, että se pysyy tasa-arvoisena, tasapuolisena ja kristillisenä niin, että ajattelisin toisen etua enemmän kuin omaa etuani.  Ja luulen, että tekemistä riittää.

Voi kunpa jokainen ihminen, sukupuoli-identiteettiin katsomatta, saisi tulla rakastetuksi sellaisena kuin on.
Voi kunpa sielun ja mielen kivut voitaisiin hoitaa niin, ettei kenenkään tarvitsisi ikinä missään "etsiä paikkaa" ystäväni tavoin.  
Voi kunpa jokaiselle olisi paikka valmiina mihin kuulua, isoon tai pieneen perheeseen, vaikka ei olisi mahdollisuutta muodostaa minkäänlaista parisuhdetta.

Ystäväni elämä oli raskas ja vaikea. Mutta haluan muistaa myös kaiken kauniin ja hyvän. Ne muistot säilyvät myös.
 

Tänään on ollut onnen päivä. Loma alkoi! Pitkästä aikaa olen lomatunnelmissa: riemullinen, iloinen, vapaa ja odottava olo. Semmoinen kuin joskus lapsena jopa? Perjantaifiilis potenssiin kaksi.

Yleensä olen loman alkaessa pahantuulinen, surullinen ja masentunut katsellessani kotia ja täysin voimaton jos pitää pakata mummolareissua varten.

Mutta nyt. Mitä tapahtui? Mikä toi ilon?

Osasin keventää. Keventää töissä ja kotona. Vähemmän vaatimuksia ja pakkoja, ja enemmän yhteistä ja mukavaa. Itselleni ja toisilleni. Huomaan että minulla on vaikutusvaltaa ympärilläni olevaan tunneilmastoon. Äideillä ja kasvattajilla on.

Kotona on nyt tällä varsinaisella reaalihetkellä aikamoinen kaaos, koska en ole tehnyt yhtään (!) kotitöitä tällä viikolla. Mies on tyhjännyt tiskikonetta ja täyttänyt. Minusta tuntuu että mies on tehnyt ruuatkin - en muista että olisin itse tehnyt, mutta joitain lämmityksiä olen lämmitellyt. Isot tytöt taisi joutua paistamaan munakkaita itselleen jonkun kerran, mutta hengissä ollaan. (Munakas on hernekeiton lisäksi toinen erittäin hyvä, halpa ja ravitseva pikaruoka.)

Olohuoneessa on lasten teltta, kaksi ikkunasta viikko sitten otettua tähtilamppua, puhtaan pyykin kori, isojen juhlien jäljiltä ylimääräisiä tuoleja 8 kpl, ompelurasia, pari kassia, imuri ja akkuporakone, lamppu, pari lehteä, laskupino, kameralaukku, yksi paita, pari pikkulautasta, vesipullo, virsikirja, Aku Ankka - kirja. Joten minun mittapuullani ei kovin monta pikkutavaraa, mutta huone on täysi.

Keittiössä on tiskipöytäkin ollut viikon verran täysi tai vähemmän täysi. Keittiömme on pieni ja tasoja ei ole tiskipöydän lisäksi kuin yksi pieni ikkunapöytä ruokapöydän lisäksi, joten ei tarvitse olla montakaan tavaraa jotta sekin on täysi.

Parasta tässä täysinäisyydessä on se, että olen voinut sulkea silmäni tältä kaikelta tämän viikon ajaksi, kun olen ollut tavallista väsyneempi. Kahtena iltana olen mennyt ruoan jälkeen peiton alle ja lukenut kirjaa ja tehnyt sudokuja. Kuopus kävi välillä halittavana vieressä ja iltatoimet tein hänelle etänä.

Pari tuommoista iltapötkötystä ja tänä aamuna tunsin itseni taas pirteämmäksi kuin vähään aikaan.
Se tuntui niin ihanalta ja ihmeelliseltä: herätä virkeänä, hyväntuulisena, odottavana.

Se tuntuu niin ihanalta ja ihmeelliseltä, että olen pystynyt rentoutumaan kaiken tekemättömän keskellä - en marttyyrimaisena, en sillä asenteella että huomatkaa muut: kun äiti ei tee niin koti on tämän näköinen. Nyt osasin tehdä lepäämisen ilman minkään ja kenenkään syyllistämistä ja syyllisyyttä. Ja huomaan, että maailma eikä mikään ole kadonnut tai hukassa. Mitään ei puutu. Ja että nyt katsellessani tekemättömiä asioita, mieli tekee tarttua niihin!  

Tätä ei ole tapahtunut varmaan koskaan aikaisemmin: se että tämä lepääminen on onnistunut näin hyvällä asenteella ja fiiliksellä. Olen ihan ihmeissäni. Näinkö päin tämän pitäisikin mennä? Että lepää kun väsyttää ja sitten tekee hommia kun on virkeä? Eikä niin, että raataa vielä tämän ja tämän ja tämän askareen ja koska vasta sitten kun on loma niin sitten on lupa levätä. Lepääminen on siis taitolaji sekin jota voi opetella?

Olen siitä kiitollinen jollekin: itselleni? - ponnisteluilleni, yrityksilleni, muutoshalukkuudelleni, kasvulleni; ihmisille jotka ovat auttaneet minua siinä ja ihmisen Luojalle siitä, että ihminen voi oppia uutta eikä toimintamallit ole kiveen hakattuja.

Ja yllättäen, olen kiitollinen sinulle blogini lukija. On eri asia kirjoitella fiiliksiään päiväkirjaan itselleen ja on eri asia kirjoitella niitä lukijakunnalle. Sanon: lukijakunta. Blogiani käy lukemassa reilut sata ihmistä. Minusta se on paljon, paljon enemmän kuin etukäteen ajattelin.

Kun kirjoitan tuntemuksestani, tiedän, mitä minulle kuuluu. Kun kirjoitan olotilastani jonka nimeän väsymykseksei ja kirjoittamisen kautta tutkailen sitä, se ei mitenkään lisää väsymystäni vaan se helpottaa sitä. Se on kummallista, vaikka tiedän että nimeämisen voima on sekin yhtä ihmeellinen niin pienelle lapselle kuin aikuiselle naiselle tai miehelle.

Olen niin onnellinen onnesta ja ilosta, joka oli piilotutunut harmaan viltin alle moneksi moneksi päiväksi. On vaikea ottaa päiviä vastaan silloin kun ne tulevat vastaan väkinäisinä ja kankeina ja raskassoutuisina. Mutta sitäkin ihanempaa on ottaa vastaan tällaiset päivät jotka ovat keveitä, kuplivia, iloisia, raikkaita ja kauniita, ja niiden arvo, väri ja kirkkaus korostuu harmautta vasten.

Olet tässä ja nyt
tulit yllättäen
oven takana odotit
kiitos kun tulit
tule uudestaan
tule vaikka en osaisi pyytää
tule ja nosta jalkani lentoon
tule ja anna terälehtiä siroteltavaksi lumiselle tielle
tule ja anna vapaus jonka vain sinä voit antaa
kiitollisuuden kyynel
ja onnen puristava halaus sydämen ympärillä
hymy joka kaunistaa kalpeat kasvot
tuo silmiin elämän ja valon
kiitos kun tulet taas, tulethan?

Väsymykselle pitäisi olla kunniallinen syy: matala hemoglobiini, huonosti nukutut yöt, työperäinen stressi jne.

Välillä niin onkin ja väsymys on looginen seuraus.

Välillä taas näin ei ole. Voin olla pitkään väsynyt, jos viikonloppuna on ollut paljon ohjelmaa: ihanaa, virkistävää, elähdyttävää, rikastuttavaa. Voin olla väsynyt, vaikka en löydä siihen syytä.

En tiedä, kumpaa väsymystä edes tarkoitan: fyysistä vai henkistä uupumusta. Ne kun tuppaavat kietoutumaan yhteen.

Yritän, ja olen oppinutkin, löytämään erilaisia rentoutumisen tapoja. Silti tuo oppiminen on kovin pintapuolista ja unohtuu yllättävän helposti.

Suren, kun jälleen kerran löydän itseni alakulosta: huonommuuden tunteesta ja  riittämättömyydestä; ilosta ja keveydestä vieraana. Askareet tuntuvat raskailta ja vaativilta. Päiväruoan päättäminen alkaa ahdistaa ja kaupassa ei keksi mitä sieltä hankkisi. Hernekeittopurkin jaksaa vielä lämmittää, mutta ei että perunoita pesisi tai kuorisi.

Tämmöiset jaksamattomuuden tunteet eivät sovi kiiltokuvaan jota ylläpidän itselleni omasta elämästäni.

Mutta kun työpaikan hyvinvointikartoituksessa mittarit näyttävät punaista, se pysähdyttää. Hei, mikä minulta on mennyt ohi? Missä vaiheessa olen päästänyt jaksamiseni näin alas? Mitä olen laiminlyönyt?

Näille vaivaaville kysymyksille ei tule loppua, vaan ne jatkuvat hiljaisena nakertamisena syöden päivittäistä itseluottamustani.

Sillä käännänhän kohtaamani ongelmat ja haasteet omalle kontolleni.

Ah miten toivoisinkaan olevani välillä kuin Pilatus, joka tyyneesti vain voisi pestä kätensä: tämä ei ole minun syyni, ei minun ongelmani. Älkää tästä minua syyttäkö.

Mutta totuus on, että elämä on paikoitellen rankkaa ja raskasta, lähestulkoon suorittamista aamusta iltaan.

Sitä vastaan yritänkin kapinoida niin sudokuilla, blogeilla, kirjojen lukemisella, sohvalla pötköttelyllä, kotitöiden välttelyllä.  

Suoritteita kun elämässä riittää ja niitä on pakko jonkun verran tehdä. Ei mikään olen naiivimpaa kuin sanoa että älä suorita. No hyvä ihme, itsestäänkö se ruoka pöytään tulee, itsestäänkö vintiltä löytyy puolitylsät luistimet jotka on teroitettava ennen luistelutuntia; itsestäänkö pyykit puhdistuvat; itsestäänkö? Ja jos laiskottelen nyt niin huomenna se kostautuu. Jos olen poissa kotoa virkistäytymässä, niin kahta isompi homma on odottamassa vastassa kun palaan. Niinkö?

On aika suorittaa ja aika olla suorittamatta.

Sokerilakkoni kesti upeat viisi viikkoa, mutta  ei selviytynyt enää viimeisimmästä haasteesta. En pysty pitämään enää sitä siten kuin haluaisin. Sokerista on tullut taas lohduttajani. Kahvista on tullut taas rohkaisijani. En selviäkään ilman.

Ihmiset, ystävät, inhimilliset ovat kuunnelleet minua. Ovat rohkaisseet, ovat tulleet viereen istumaan, ovat vetäneet minut ylös kuralammikostani. Ovat olleet minua varten ja kanssani.

Toinen puoli minusta ilahtuu, lämpenee, heltyy, uskoo, toivoo ja rakastaa. Toinen puoli minusta vetäytyy, pelästyy, jähmettyy, hätääntyy ja pakenee.  Tulla nähdyksi ja kuulluksi, tulla näkyväksi onkin aika riskaabelia. Kun paljastat itsesi, tulet myös antaneeksi mahdollisuuden myös hylkäämiselle ja haavoitetuksi tulemiselle vähättelyn tai ohikuuntelun tai -katsomisen tai huumorin muodossa.

Okei, elämä on välillä raskaampaa. Kaikilla. Joskus syystä ja joskus ilman näkyvää syytä.

On vaikeita päätöksiä, on huolia ja sairauksia, on kasvatusongelmia, on talouden kanssa keplottelua, on liikaa velvollisuuksia ja liian vähän joutenolon aikaa.

Olen loman tarpeessa. Loman, jossa saisin levätä välillä ilman roolia. Ihan vain itseni kanssa.
Olla lempeä ja hyvä itselleni, antaa itselleni lisähappea, ruokkia kehoa, sielua ja henkeä. Virkistyä. Tuntea fyysistä uupumista ja sen tuomaa raukeutta, nukahtaa puhtaisiin lakanoisiin ja herätä kahvintuoksuun. Lukea jälleen Kaukaiset paviljongit tai Sinuhe tai Valtakunnan salaisuus tai ehkäpä Anna-kirjat tai  uusin Himoshoppaaja. Katsoa Hiljaiset sillat tai Minun Afrikkani tai joku missä on Meryl Streep.

Voisinpa viihtyä itseni kanssa, kuunnella kauniisti itseäni, hoitaa minua.

Hmm. Miten voisin mahdollistaa tämän?

Joskus aurinko ei näy, eikä paista, eikä lämmitä säteillään, mutta ilman aurinkoa elämä loppuisi tyystin hetkessä. Joskus on vain uskottava että aurinko tulee jälleen esiin, mutta pitkä kaamos on totinen koettelemus. Toisinaan kierrämme eri pituisia kiertoratoja ja toisinaan kohtaamme hetken aikaa samalla radalla.

Olen mennyt naimisiin pikkuvanhana mutta keskenkasvuisena - omasta tahdosta ja isosiskojen esimerkkiä seuraten. Olemme olleet kohta 23 vuotta naimisissa ja parisuhteemme laatu on kiertänyt monta kertaa ympäri kaverisuhteesta rakastavaisiin ja takaisin, koukaten joskus -jos ei vihamiesten, niin ainakin taisteluparin ajanajakson läpi.

Sain esikoisen 23-vuotiaana ja kuopuksen 33-vuotiaana. Nyt minulla, vähän päälle nelikymppisenä on koittamassa toinen aikuisuusvaihe ja se tuntuu todella hyvältä. Kohta olen taas vapaa ehtimään, opiskelemaan, matkustamaan, tutustumaan ja katselemaan maailmaa. Ja lohdutan itseäni: tässä iässä kun mikään ei ole enää itsestään selvää, tästä osaa nauttia jo aivan uudella kokonaisvaltaisella tavalla. En ole sittenkään menettänyt mitään, vaikka liki kaksikymmentä vuotta meni ilman kaikkea tätä. Se oli sitovaa aikaa, raskasta, vaativaa, väsyttävää ja uuvuttavaa ja silti uskon kaipaavani sitä joskus, mutta en vielä.

Rakastan lapsiani "maasta kuuhun ja takaisin" mutta on ollut monia sävyltään likaisenharmaita vuosia jolloin olen ollut niin arjesta väsynyt, että en ole tuntenut kaipaamiani rakkauden tunteita. Lapset eivät onneksi tiedä kaikkia syviä tuntojani ja prosessejani joihin olen aina voinut hakea ja saada sopivasti apua eri tahoilta ja ystäviltä. En kanna syyllisyyttä siitä enää. Tein parhaani enkä muuta voinut.

Mutta entäpä pitkä liitto? Laskujeni mukaan noin seitsemän vuoden välein on ollut jonkinlainen kriisi. Siksipä olin järkyttynyt kun viimeisin kriisi tulikin niin pian edellisen jälkeen. Onneksi kriisejä tulee ja nykyään ne eivät pelota. Aiemmin ajattelin että kriisi on häpeä josta pitää vaieta. Tai että ei tätä vaihetta joka meillä on, voi kutsua kriisiksi, koska ei se ole samanlainen kuin joillain muilla.

Kriisit eivät näy välttämättä päälle päin, eivätkä niitä naapurit tai kaverit tai edes oma perhepiiri näe. Joskus ei ole tajunnut että menossa on kriisi, joskus taas se huutaa silmille isoilla kirjaimilla. Osa kriiseistä on ollut meluisampia kuin toiset. Joskus taas vetäytymistä tai pakenemista omiin töihin tai harrastuksiin on ollut enemmän. Joskus on pitänyt päästä purkamaan turhautumista erilaisiin vertaistukiryhmiin varsinkin pikkulapsiaikana. Joskus taas on halunnut pitää asiat vain itsellään.

Kun kriisi on päällä, eroakin tulee mietittyä ratkaisuna pahaan oloon. Silti kesti kauan, että eroajatuksia pystyi edes harkitsemaan. Se oli hirmuisen pelottavaa: kuin olisi kurkannut pohjattomaan kaivoon jossa näkee itsensä veden pinnasta ja jonne pelkää putoavansa, mutta silti sinne on vain katsottavat sekin tie loppuun. Enkä voi sanoa, olisiko itsessä ollut rohkeutta tai sisua niin isoon ratkaisuun ja muutokseen?

Jokaisen kriisin jälkeen olemme ikään kuin solmineet parisuhteemme uudestaan ja sanoneet taas teoillamme että tahdon yrittää. Tulevasta en tiedä, en voi antaa takeita tai takuita, mutta yritetään taas.

Entäpä onnellisuus? Tai yksinäisyys?

Kyllä, olen ollut useasti yksinäinen. Ehkä koko avioliiton aikana enemmän yksinäinen kuin onnellinen. Mutta suuntaus näyttää tällä hetkellä kaikista lupaavimmalta! Nyt en tunne yksinäisyyttäkään.

On pitänyt erottaa ja oppia, mikä onnellisuus on itsestä ja omista valinnoista kiinni ja mikä onnellisuus on yhteistä ja toisen aikaan saamaa. Siinä on vissi ero. Luvattu prinssi ja Se Oikea on aikamoista illuusiota. Ei kenenkään elämäntehtävä ole tehdä minua onnelliseksi. Onnellisuus tulee omista ja yhteisistä valinnoista. Ja ihmisellä pitää todella olla muitakin ihmissuhteita kun parisuhde. Ei kaikkia tarpeitaan voi sälyttää toisen täytettäväksi!

Olin vuosikausia väsymyksen keskellä passiivinen ja tahdoton. Olin kateellinen miehen kalastusmatkoille. Mutta kun minulle tarjottiin samaa, en osannut lähteä minnekään enkä tehdä mitään. Olin niin hukassa oman itsetuntemuksen ja tarpeiden tunnistamisen kanssa.

Nyt on toisin. Olen oppinut ja opetellut mutta se on kestänyt oman pitkän aikansa. Nyt olen lähdössä kesällä vaeltamaan, toissa vuonna julkaisin oman äänitteen ja nyt olen aloittanut itsestäni huolehtimisen kuten kerron toisessa kirjoituksessani Vanheneminenko on taitolaji?

Nyt oman avioliiton tilanne on sangen hyvä. En syyllisty enää helposti. En pyytele anteeksi joutavia. Pidän kiinni minulle tärkeistä asioista. Pystyn jo tekemään eroa omien ja mieheni tunteiden välillä. Pystyn kuuntelemaan hänen tunteitaan paremmin, enkä ota niitä itselleni ja sulaudu niihin. Minusta on tullut järkevämpi.

Sanalla sanoen: taidan olla vihdoinkin aikuistunut! Sitä nuorena naiminen teettää - sulautuminen ja symbioosi on niin kokonaisvaltaista keskenkasvuisena, että se jääkin päälle parisuhteen muodoksi ja pysyväksi olotilaksi. Ei tiedä mihin itse loppuu ja mistä toinen alkaa; toisen tunteet tulevat omiksi tunteiksi; surut ja huolet eivät puolitukaan, vaan kaksinkertaistuvat. Oma itsenäisyys katoaa eikä omasta olosta pysty ottamaan vastuuta.

Mutta onko mitään takeita, kuinka kauan liittomme pysyy elävänä ja hyvänä ja molempia tyydyttävänä parisuhteena?

Entä jos toinen sairastuu vakavasti ja hänen persoonansa muuttuu? Olisiko minusta omaishoitajaksi? Kantaisiko minun rakkauteni nekin ajat?

En pysty olemaan siitä ollenkaan varma. Olen herkästi uupuvaa sorttia. Ja tunnen itseäni sen verran, että uupuneena ja väsyneenä rakastamisen kyky lamaantuu. Oman rakkauden kestävyydestä ei ole antaa takeita. Joskushan ja joillakinhan parisuhdetta yllä pitävä rakkaus todella loppuu; joskus se taipuu addiktioiden, henkisen tai fyysisen väkivallan alle; joskus se katoaa ruuhkavuosiin eikä löydy enää takaisin - tarinoita on. Vanhoissa kirjoituksissa puhutaan eroamisesta sydämen kovuuden tähden. Mistä minäkään voi olla varma, kuinka kova tai pehmeä minunkaan sydämeni on ja mitä se kestää? En voi luvata, en voi tietää.

Muita takeita ei ole kuin lupaus: haluan yrittää.

(Joskus puolileikilläni ehdotin, että ottaisimme tatuoidut sormukset nimettömiimme. Mielestäni se kuvastaisi juuri tuota romanttista lopunelämän liiton ajatusta. Tatuointikriittinen mieheni koki sen olevan liian pysyvä ratkaisu (!). Ehdotin sitten seitsemän - tai edes kolmen - vuoden tatuointeja. Tatuointien sijaan suurennutin sitten vihkisormukseni kokoa isommaksi, jotta se mahtuisi taas sormeen.)

Tällä hetkellä olen ihmeteltävän onnellinen. Tai tasapainoinen. Tai vain tyytyväinen. Tuntuu kuin eläisin yksityiselämäni kukoistuksen ja luovuuden aikaa. Mutta en voi tietää, kauanko näitä hyviä vuosia on tarjolla, joten nautin tästä. En murehdi tulevaa, pitäköön se itsestään huolen. Vaikka liittomme tuntuu olevan koeponnistettu, en voi rakentaa uskoani ja luottamustani tähän instituutioon, perinteisiin tai "papin aamenen" varaan. Ja vaikka Jumalan siunaus on mukana, se ei ole tae eikä takuu menestyksekkäästä avioliitosta. Jumalani on mukanani, tapahtui mitä tapahtui. Ja se on siunaus. Avioliitto on meidän välisemme sopimus ja kuten sopimuksen luonteeseen kuuluu, välillä tuota sopimusta pitää pystyä tarkastelemaan.

Nyt tuntemalla tunnen rakkautta lapsiin ja mieheeni ja tunnen rakkautta myös omaa itseäni kohtaan. Paljon kyllä merkitsee myös se, että paitsi mieheni näkee minun muuttuvan, myös minä näen mieheni muuttuvan - omasta tahdostaan käsin ja tuo muutos tuo mukanaan elämän.  Sitä ennen piti vain kokea sekin pitkä ja raadollinen vaihe, että hyväksyi toisen sellaisena kuin hän on. Ja erottaa se, mikä on persoonan hyväksymistä ja erilaisuutta ja mikä taas on sellaista käyttäytymistä, mitä ei tarvitse hyväksyä ja mille pitää sanoa että ei käy.

Sinun tunteesi eivät tarvitse olla minun. Eivätkä minun tunteeni tarvitse olla sinun. Siinä on mieluista läksyä kerrakseen myös tuleviin vuosiin. Eikä nuorena naimista kadu, vaikka välillä katuukin.
 

Tuo tyttövauva, äitini, syntyi jatkosodan loputtua ja sotaa muisteltiin niin, että pikkutyttö tajusi vasta koululaisena historiaa opiskellessaan että hyvänen aika, eihän hän olekaan syntynyt sodan aikana, vaan vasta sodan jälkeen. Niin paljon oli puhuttu pommituksista että hän oli itse luullut kokeneensa kaiken.

Äitini synnyinkodissa vallitsi pitkään sekä suru että häpeä. Äitini tehtävä oli hakea kylän postilaatikosta vasemmistolainen, jatkosodan jälkeen perustetun SKDL:n lehti. Kenellekään muulle ei sellaista tullut ja se piti piilottaa paidan sisään. Vanhemmat eivät kannustaneet opiskeluun. Opiskelu oli rikkaiten ja herrojen, ei köyhän pientilallisen hommaa. Äidilläni oli kuitenkin niin kova polte päästä opiskelemaan, että polki itse kirkonkylälle oppikoulun pääsykokeisiin 20 kilometrin matkan polkupyörällä, josta menomatkalla puhkesi kumi. Takaisin ajettiin tyhjällä kumilla kuoppaisia hiekkateitä pitkin. Ukki ei sittemmin tullut opinhalujen esteeksi, jatkuvasti vain ihmetteli kuinka se meidän tyttö pärjää niin hyvin, vaikkei rikkaamman naapuritalon tyttö pärjännytkään.

Kun tajusin vasta hiljakkoin, että mummolassa oli vaalittu työläisihanteita, tajusin minkä merkityksen työ oli siinä saanut. Pyhä, palvottu, välttämätön elämisen ehto: sitkeä, raskas, ruumiillinen työ. Työn tekemistä ihailtiin, sitä piti tehdä paljon, laiskottelu oli pahasta ja opiskelu ja kirjojen lukeminen oli aika lähellä tuota laiskottelua. Sunnuntait pitäydyttiin kuitenkin työnteosta sillä se oli pyhäpäivä ja silloin levättiin.  
   
En muista että mummolassa olisi koskaan puhuttu politiikasta. En tajunnut ennen kuin vasta aikuisena, mitä ihanteita ukki oli vaalinut. Tädistäni tuli uskollinen maalaisliittolainen ja myöhemmin keskustalainen. Kun tädin muistisairaus otti yhä enemmän asuinsijaa ja valoisina kesäöinä meni ajantaju sekaisin, eräänkin kerran täti oli pukenut (itse kutomansa ja ompelemansa) kansallispuvun päälleen ja lähtenyt keskellä yötä kylänraitille mennäkseen Keskustan tilaisuuteen. Hautajaisissa Keskustanaiset laskivat seppeleen tädin arkun päälle.

Enimmäkseen maaseudulla äänestettiin ja edelleen äänestetään Keskustaa. Kokoomuslaisia ei lapsuusympäristöstäni löytynyt ensinkään (paitsi kaksi opettajaa koulusta). Kokoomuslaiset olivat niitä Helsingin herroja. Vasemmisto tai SDP:kin oli vähemmistössä. Ei Kainuun korvessa ollut tehtaita. Itse oli leipä kasvatteva ja sen syrjässä pysyttävä kiinni, kuka mitenkin. Marjastus, sienestys, metsästys, kalastus sekä pienviljely -  ne eivät olleet pelkästään harrastuksia, vaan osa elinkeinosta. Oli pöljä, jos ei varustautunut talven varalle.

Opin myös kotona sen, että Vihreät ovat jonkun sortin hihhulipuolue joka ei ymmärrä maaseudulla elämisen reunaehtoja ollenkaan ja KD on muuten vain vähän epäilyttävä kun sotketaan usko ja politiikka keskenään, eikä se oikein körttihenkisyyteen sopinut sekään.

En tajunnut politiikasta oikein yhtään mitään ennen aikuisvuosia. Viimeiset kymmenen vuotta suurimmat puolueet ovat näyttäytyneet kaikki samanlaisilta: Kokoomus, Keskusta ja SDP eivät ole politiikallaan tehneet juuri eroa toisiinsa.

En ihmettele Perussuomalaisten saamaa jytkyä: profiloituihan siitä sitä samaa pienituloisen, köyhemmän, kurjemman ja kauempana asuvan sitkuttelevan kansalaisen protestiääntä ja tuota henkeä tunnistan suvussani olleen.

Sillä kuka välittää syrjässä olevista? Kuka välittää heistä, joita elämä potkii päähän, ei ole suuria visioita, ei ehkä kodinperintönä hyvää itsetuntoa tai uskoa omiin lahjoihin, ei kannustusta eikä uskoa siihen, että Helsingin herrat pitäisivät heidän eduistaan - ei - oikeuksistaan huolta?

Perussuomalaisella ei ole ylimääräistä rahaa, ei ole ehkä koulutusta, liekö yrittäjähenkeä tai uudistushalukkuutta. Perussuomalainen haluaa pitäytyä entisessä turvallisessa ajassa. Perussuomalainen kaipaa Kekkosta, Soinia tai Trumppia johtamaan, on laumasieluinen ja haluaa ettei tartteisi muuta kuin käydä töissä (jos niitä olisi), elättää itsensä ja perheensä ja kyetä ostamaan lapselle ne sukset ja luistimet ja älypuhelimet ja kohtuulliset vaatteet, ettei lasta kiusattaisi koulussa ainakaan niiden parempisuisten ja -sukuisten herrainpenskojen toimesta.

Olenko väärässä? Vai eikö tässä ole jotakin niin tuttua ja totta? Ei ihminen kaipaa kuuta taivaalta, ei superrikkauksia, ei ihmeitä. Vain työtä ja leipää. Ja ehkäpä jonkun sirkushuvinkin. Ja lääkäriajan ajallaan. Perussuomalainen ei halua pelleillä, ei ostella osakkeita tai tehdä sijoitusrahastoja. Ja perussuomalainen on herkkä herraskaisuudelle  - sen hän haistaa jo kaukaa. Siksipä Soinikaan ei nähtävästi pese tukkaansa tai edes silmälasejaan, anna ylimääräistä aikaa laihduttamiseen tai kuntoilulle tai pyri näyttämään liian älykkäältä tai menestyneeltä. Eikä mainosta lääkäripuolisonsa ammattia.

Mutta perussuomalaiset ovat vallan kahvassa näyttäneet todellisen tyhjyytensä populistisen ulkokuorensa alla. Hallitus on leikannut köyhiltä aika karusti. Keskustalainen pääministeri on pettänyt monet keskustalaiset äkkiväärällä ja herkkähipiäisellä änkyröinnillään. Ei tainnut yritysjohtajasta olla maan johtajaksi sittenkään. Liian kovaan paikkaan joutui mies parka, parhaansa yrittänyt.

Vapaavuorella ja Orpolla on kova työ palauttaa usko Kokoomukseen Stubbin keekoilun jälkeen. Ja pystyykö SDP olemaan muuta kuin teollisuusalan ammattijärjestöjen nuorassa? Kuinka monta päältäpäin joutavaa ahtaajien lakkoakin olen vuosien aikana saanut todistaa? Ahtaajien syyt lakkoiluun eivät koskaan auenneet, sen sijaan sairaanhoitajien kylläkin mutta silti naisvaltaiset alat tuntuvat aina olevan häviäjiä palkkaneuvotteluissa.   

Arvelen, että SDP:llä voisi olla hyvä sauma nyt uudistua, palauttaa entiset työläisarvonsa kunniaan, ja ymmärtää että tämän päivän sana ei ole vakituiset työsuhteet, pitkät irtisanomisajat tai -korvaukset vaan että keikkatöitä pitäisi saada tehdä työttömyyskorvauksen päälle ilman että korvaus alenisi yhtään. Tilapäisiä töitä on paljon tarjolla, mutta kuka hullu niin tekee, jos sen jälkeen pitää maksaa työttömyyskorvauksia takaisin? Se välttämätön elinkustannuksiin menevä raha on jo mennyt laskuihin ja ruokaan. Kenellä on varaa pitää lapsia nälässä sen taki että iskän ja äiskän täytyy harrastaa välillä työntekoa ihan omaksi mielenvirkistykseksi?

Äänestämisessä on kyse nimenomaan uskosta. Enemmän kohta kuin kirkossa konsanaan. Mikä puolue on uskottava, kuka puoluejohtajista herättää luottamusta ja kenen teot ansaitsevat arvostuksen?

Kuka haluaa oikeasti ajaa tavallisen suomalaisen asiaa, eikä vain omia valtapyrkimyksiään? Kuka tekee töitä uskollisesti ja sitkeästi, tekee tai teettää taustatyöt kunnollisesti eikä puhu puuta heinää, sotke pilkun paikkaa kun puhutaan isoista rahoista, tai puhu muunneltua tai vaihtoehtoista totuutta?

Löytyykö vielä rehellisyyttä? Vai onko poliitiikassa sama ilmiö on kuin suomalaisessa dopingkäryisessä  hiihtourheilussa, ettei puhdasta hiihtäjää tahdo enää löytyä - ja jos löytyykin, niin kuka enää uskoo että pelkkien vitamiininen voimilla pärjätään?

Ei siis ihme, että niin moni ei äänestä.  

Olen itse äänestänyt kunta- , eduskunta- ja presidentinvaaleissa lähes kaikkia puolueita vasemmistosta kristillisten kautta kokoomukseen.

Tiedän jo, ketä äänestän kuntavaaleissa ja se ratkaisu oli helppo. Toivon nuorelle ensikertalaiselleni suurta äänimäärää ja läpimenoa ja uskoa vaikuttamiseen. Toivon että hän pitää terveen järkensä, kunnioittaa demokratiaa, dialogia ja vastustaa epäoikeudenmukaisuutta. Toivon että hän oppii miten päästään päätöksenteossa vaikuttamaan.

Toivon myös ettei hän vaadi itseltään liikaa, ei syyllisty sellaisesta mistä ei pidä syyllistyä ja tehtyään parhaansa pystyy illalla katsomaan itseään peiliin ja nukkumaan yönsä rauhassa.

Uskon nuoreen, tiedostavaan, hyvällä itsetunnolla varustettuun sukupolveen joka uskoo tulevaisuuteen ja on valmis tekemään töitä.  Olen optimisti.

Päässä pyörii kymmenet viikon aikana tapahtuneet haasteet, kohtamiset, kasvatustilanteet, lasten katseet ja viimeisimpänä varsin uhmakkaat katseet. Mietin lausettani murrosiän ovensuussa vieraileville: "Mä en ymmärrä teitä. Voitteko auttaa minua? Tämä on vierasta minulle?"

Jokainen lapsi on ainutlaatuinen yksilö. Jokainen ansaitsee tulla huomioiduksi omana erityisenä persoonana. Joukossa kuitenkin joutuu kohtelemaan joukkiona ja taiteilemaan kompromissien välillä. Suo siellä vetelä täällä - metodilla.

Sama pätee omiin lapsiin: ei tämä seuraava/keskimmäinen/nuorimmainen ole yhtään samanlainen kuin muut. Mikä tämä lapsi oikein on? Mistä nuo jutut tulee? Ei toimi entiset konstit ja eikä kikat, tarvitaan uusia.  Kun lapsen persoona tai temperamentti poikkeaa tyystin omastani, olen äimissäni. En tunne tätä mekanismia. En tiedä, mihin reagoida ja mihin jättää reagoimatta.

Kivi kiveä hioo. Rautaa hioo rautaa. Kivet tulevat sileämmäksi, pyöreämmiksi, kauniimmiksi. Rauta tulee terävämmäksi. Kumminkohan tässä käy? Tulenko sileämmäksi, pehmeämmäksi vuosien myötä vai entistä terävämmäksi? Sulkevatko ne toisiaan pois?

Huomaanko oikein, että kun lapsi-ja ruuhkavuodet alkavat helpottaa ja menopaussi-ikä valloittaa, naisesta voikin tulla liian oma itsensä: kiukkuinen nipottaja ja hiustenhalkoja? Asiat pitää tehdä justiinsa niin kuin minä olen sen ajatellut? Ruuhkavuodet vain hetkellisesti heiluttivat mutta eivät sittenkään muokanneet?

Vai tuleeko naisesta avarampi, armollisempi itselleen ja sitä myötä toisille?

Mistä sen voi tietää kummin käy? Ja miten minä voin vaikuttaa tähän itseksi tulemisen prosessiin - kunnes tulee sellainen sairaus tai vanhuuden tuoma joku muu vaiva, mikä vaikuttaa persoonallisuuteen enkä olekaan ehkä vastuussa itsestäni enää.

On minulla vastauskin.

Suostua -nyt- kipuun joka iskee kun joku tulee ja myllertää, satuttaa, osuu niin että kaikki kolisee kaapissa, joku haastaa, epämiellyttävät tunteet valtaavat ja kyseenalaistavat millainen olenkaan. Suostua - nyt- siihen, että myöntää että voin olla väärässä, en tiedä, en osaa ja hei, mokasin. Vaikka tarkoitin hyvää ja yritin parasta niin metsään meni. Suostua siihen että asiat on kesken ja kaaosta ja en voi muuta kuin elää sen kanssa.

Alan järjestelemään eteistä ja olohuonetta. Samalla kun vien viikon lehtiä roskikseen ja laitan kenkiä paikalleen ja kerään likavaatteita pois, samalla siivoan menneen viikon tuhrut ja ylilyönnit, vaille jäämiset ja saamiset. Samalla kun kaaos kodissani hiukan helpottaa, helpottaa se mielessä, kehossakin ja henki kulkee paremmin.

Tällaista nyt oli ja se siitä.

Myllerryksen tunne liittyy työhöni kasvatuksen ammattilaisena. Tosiasiassa olen opettaja, mutta koska työskentelen lasten kanssa, enimmäkseen se on kasvattamista. Tai kuinka vain: ohjaamista, tukemista, kannustamista, opastamista…  kaikki ne sisältävät oppimista. Kasvatan, vaikka en jaksaisi aina kasvattaa. Olemalla luja ja turvallinen aikuinen johon voi rauhassa törmätä, minä kasvatan.

Aina ei jaksaisi olla se törmäyksen kohde. Siinä yksinkertaisesti vain väsyy ja uupuu, koska en ole koskaan immuuni näille törmäyksille, eikä jälkikäteen ole mitenkään voimaantunut olo. Ammattilaisen rooli on kyllä hyvä, suojaava rooli, ja siinä asemassa olen tavallista rauhallisempi, harkitsevampi ja kaikin puolin tervejärkisempi. Äitiroolissa taas estot karisevat kummasti ja tunneperäinen reagointi ottaa vallan.

Kerran luin kiinalaisen teologin kirjoittaman kirjan. Siinä puhuttiin ihmisen kokonaisuuden siten, että ihmisessä on kolme ulottuvuutta: keho, sielu ja henki. Kehossa asuvat sielu ja henki - se on ilmeistä. Keho on tärkeä. Se on sielun ja hengen asuinsija, eikä mitenkään vähäpätöinen asia. Kehon rakastaminen ja hoivaaminen on tärkeää. Kehon palvominen taas ehkei niinkään.

(Tämä jaottelu taitaa olla ihan teologian peruskauraa, mutta koska en ole teologi, nämä asiat ovat minulle välillä päältä päin tuttuja mutta sisältä vieraita.)

Entäpä miten ymmärsin tämän kiinalaisen hengenmiehen ja oppineen  ymmärtäneen sielun ja hengen eron?

Sielu on lähes sama asia kuin mieli: ajatuksemme ja tunteemme, tekomme ja harkintamme ja koko älyllinen tietoisuus. Sielua voi kehittää niin kuin kehoakin voi harjoittaa. Sieluakin voi hoitaa ja ravita jotta se pysyy virkeänä ja elävänä. Ei turhaan psykologiaa kutsuttu entivanhaan "sielutieteeksi". Nyt puhutaan mielen terveydestä tai sairaudesta mutta yhtä hyvin voisi puhua sielun terveydestä tai sielun sairaudesta. Vai voisiko?

Henki taas on epämääräisempi asia.  Joukkuehenki tai luokkahenki voi olla hyvä tai avoin tai varautunut tai jopa "huono".  Henki, tai ilmapiiri, on enemmän kuin ihmisten yhteenkokoontuneet sielulliset kehot. Se on jotain näkymätöntä, joka kuitenkin näkyy ja myös tuntuu.

Jokaisella ulottuvuudella tai osa-alueella on omat tarpeensa. Keholla omat ja selvät (uni, ruoka, lämpö, liikunta…), sielullakin (älylliset, sosiaaliset, emotionaaliset, itsensä toteuttamisen tarpeet…) ja hengellä omansa. Mutta mitä ovat hengen tarpeet? Se onkin vaikeampi kysymys jota en jaksa miettiä nyt tässä tämän päivän myllerrystä setviessäni.

Kristillisestä viitekehyksestä nähtynä kaikki nämä kolme ihmisen osa-aluetta ovat luotuja: niin keho, sielu kuin henkikin. Jokaisessa luodussa asuu syntymälahjana henki, joka etsii kotiaan eli alkulähdettään. Ihmisen kaipaus on merkki tuosta hengestä. Kaipaus luojansa yhteyteen on enemmän kuin  tunne. Se on kokonainen merkitys. Se on elämän  - jos ei tarkoitus niin ainakin tarkoituksen olemus tai muoto.  Päästä takaisin äidin syliin ja olla pieni vauva joka on symbioosissa äitinsä kanssa. Niinkö? Onko vertauskuva itselleni kaipausta herättävä vai itsemääräämäisoikeuttani rajoittava ja ärsyttävä?

Jos haen tuota symbioosia parisuhteesta, joudun pettymään. Se ei ollutkaan elämän tarkoitus ja kaiken täyttymys.  Minulle ei annettukaan elämää suurempaa The Love Storya. Oma tarinani onkin tämänlainen, ainutlaatuisen tavallinen, eikä siinä aina soi se paras soundtrack ja silti voin olla ihan onnellinen.

Jos haen tuota symbioosia työstä, elämäntehtävästä tai kutsumuksesta tai intohimosta, joudun pettymään. Mikään ei koskaan täytä ja tyydytä tuota kaipausta. Ei mikään. Ei mikään tule myöskään täyttämään tuota kaipausta niin kauan kuin elän ihmisenä. Ja sen tajuaminen on kipeää, niin kipeää että sen haluaa  torjua tai kapinoida sitä vastaan.  Kun tavoitan sen ohikiitävän hetken joilloin koen "tulleeni kotiin", kohta se onkin jo mennyt. Enkä silti tahdo uskoa sitä. Puran kaipaustani sävelin ja sanoin, huudan ja itken sen perään.

Ihmisen osa on kaivata ja kestää tai olla kestämättä tuon kaipauksen aiheuttama syvää tuskaa, joka riipii niin sielua kuin kehoakin. Kaipausta olla täydellisesti rakastettu, ihailtu, olla äidin silmäterä, ihaninta kaikista, lempeiden ja rakastavien silmien ainoa kohde. Nähdä itsensä heijastumana äitinsä silmistä. Nähdä itsensä kauniina ja rakastettuna, täydellisenä, kaivattuna, aarteena, toivottuna lahjana. Ihmisen osa, luotu suhteeseen luojansa kanssa. Religion - olla suhteessa.

Tuota ikiaikaista elämän merkitystä näen lapsissa päivittäin. Lasten silmissä näkyy peittelemättömän suorana ja väliin raastavan rehellisenä tuo kaipaus: ota syliin ja hyväksy minut. Olenko sinulle tärkeä? Rakastatko minua tällaisena vai vasta sitten kun olen mieleisesi? Välitätkö todella minusta? Saanko turvata sinuun? Kestätkö sinä minua? Hylkäätkö sinä minut jos olen vaikea? Kestätkö minua, pettymystäni ja kyyneleitäni, vihaani ja tarvitsevuuttani?

Jos pelkään tai unohdan katsoa lasta silmiin, unohdan tärkeimmän, ajattelen. Yritän katsoa, mutta lapsi sanoo: älä tuijota mua. Käännän katseen sivuun. Katson taas sitten kun saan, ehkä huomenna.

Mieli on nyt rauhoittuneempi. Päivän työt älköön tulko uniin.

Miten siis aion käyttää tämän ajan - tämän kenties ehkäpä kymmenisen vuoden ajan kestävän minäkeskeisen ajanjakson?

Ensimmäiseksi. Aloin pitämään itsestäni huolta. Menin ja hankin ammattiapua pitkään jatkuneeseen vaivaan. Koska en enää valvo öitä (nekin on tulossa menopaussin tullessa mikäli sukuun on katsominen), nukun nyt niin paljon ja pitkään aina kun voin - olkoot se sekä etu- että jälkikäteistä univelan hoitoa.  
    Aloitin - ja aloitin toiseen kertaan (mutta en luovuttanut) - käymään kuntosalilla. Ostin elokuussa ensimmäistä kertaa elämässäni kuntosalikortin jolla saa käydä tasan neljä kertaa kuukaudessa. Ei enempää eikä vähempää, kerta viikossa riittää. Sain ihanan kannustavan ja ymmärtäväisen personal trainerin opastuksen ja hän teki minulle pyytämäni 45 minuutin ohjelman. Minulla siihen menee 50 minuuttia. Se sisältää kolme liikeparisarjaa eli kuusi liikettä jotka teen peräkanaa. Noudatan ohjeita pilkulleen. Ja nautin jo tekemisestä. Käyn salilla työpäivän päätteeksi koska illalla en jaksa enää.
    Käyn avantouinnissa. Se oli kymmenvuotinen haave jonka toteuttamisessa tarvitsin naapuriystävän apua. Nyt osaan jo itsekin. Ensialkuun riittää, että käyn kastautumassa. Sitten riittää, että teen pikkuruisen lenkin. Nyt riittää se, että uin jo pari kolme vetoa ja käännyn takaisin. Pelkäsin veteen menemistä hullun lailla. Pelkään edelleen. Mutta voittajana on helppo hymyillä.
    Viimeisimpänä jätin sokerin. Nyt yritän juoda vettä enemmän. 

Toiseksi. Teen enemmän sitä mikä huvittaa, on kivaa ja kiinnostavaa. Teen sudokuja. Luen kirjoja, aoitan saman virkkaustyöohjeen aina uudelleen. Roikun facebookissa ja ihastelen Käsityön ystävien vinkkipankin luomuksia vaikka en edes aio toteuttaa mitään vastaavia isoja urakoita.

Kolmanneksi. Teen vähemmän sitä mikä ei huvita. En tee ruokaa enkä kotitöitä niin paljon kuin ennen. Sotkua on viikolla enemmän, viikonloppuna vähemmän. Siivoan silloin kun haluan, ja pyydän apua siivoukseen. Siisti koti merkitsee minulle paljon, mutta olen opetettu tinkimään siitä. Koti on perheemme, ei minun, näköinen kompromissi. Velvoitan perheenjäseniä - mutta entisen syyllistämisen sijasta vain faktoilla: en ehdi, en jaksa, enkä halua, eikä minun yksin pidäkään.

Neljänneksi. Asetan itselleni tavoitteita: Kesällä lähden tyttäreni kanssa pyhiinvaellusreissulle Espanjaan. Nyt todella voin olla kaksi viikkoa kotoa pois!  Ja kerrankin minulla on jokin selkeä, konkreettinen syy kuntoiluun. Rasvakilojen tilalle lihaskiloja kiitos!

Viidenneksi: Sallin itselleni onnistumisen, ilahtumisen, voittamisen ja nautinnon tunteet. Ne eivät ole väärin.

Kuudenneksi. Sallin itselleni pettymyksen, häviämisen, surun, vihan ja kateuden tunteet. Ne eivät ole väärin.

Seitsemänneksi: Solmin uusia ihmissuhteita. Opettelen. Ajattelen, että sitä kai voi tehdä hautaan saakka? En halua olla yksinäinen vanhus mikäli se minusta riippuu.

Kahdeksanneksi: Keksin uusia ideoita ja toteutan ne. En enää mieti, sopiiko se minulle, kuuluuko se minulle ja olenko jonkin arvoinen ja mitäköhän toinen siitä on mieltä. Pyydän ja luotan että toinen sanoo jos hänelle ei käy, enkä jää tuntemaan yletöntä kiitollisuudenvelkaa pienistä asioista.

Yhdeksänneksi: Saan ihailla ja rakastaa vapaasti ympärillä olevia vauvoja ilman minkäänmoista vauvakuumetta. Saan olla heille Täti.

Kymmeneksi: Saan itse päättää vapaa-ajastani. Se on minun. Minulla On  Vapaa-aikaa! Tämä hetki on koittanut. Tähän hetkeen kului 18 vuotta. Nyt en kadu tippaakaan että aloitin äitiyden kesken kaiken opiskelujen ja silloisten varhaisaikuisuusvuosien.

Mutta hui miten itsekäs lista. Vai onko sittenkään? Monelle menestyshakuiselle listani taitaa olla hellyttävä. "Hei, milloinka nauttiminen on ollut väärin?" Melkein en tunnista kilttiä, tunnollista ja kaikkeen suostuvaista minääni tästä. Olenhan uhrannut aikuisvuoteni tähän mennessä perheelle, kodille ja työlle. Nyt on toisen minäni vuoro, se jollainen olin joskus aiemmin - sen joka uskalsi ja meni ja teki.

Rakastan tätä keski-iän kynnyksellä kolkuttelua ja sitä, että kiksit saa hyvästä kahvista ja uudesta sudokusta. On ihanaa tulla itsevarmemmaksi, omaksi itsekseen, olla sitä mitä on. Suunnitella elämää ja tehdä valintoja. Nyt niitä teen minä, eikä joku muu. Ja onneen riittää vähäinen.

Kamalaa on silti huomata että ulkokuori rapistuu ja rypistyy.  Iho menettää kollageenia, maksaläiskät alkavat pilkottaa vaaleina ja pian ne alkavat tummentua. Hiukset ovat menettäneet värinsä ja tuuheutensa, silmien alla on pysyvät varjostumat. Selluliittimuhkuroita on tullut paikkoihin joissa niitä ei ennen ollut. Iho roikkuu.

Peilikuva haastaa ja kysyy, rakastatko minua vielä tänäänkin? Entä huomenna? Silloinkin kun itsekuri pettää ja hyvät aikeet sen mukana?

Mutta kun on hyvä mieli muista asioista, niin peilistä katsoo hymyilevä ja sen myötä kaunis nainen.
Silloin ei haittaa muhkurat eikä läiskät eikä rypyt, eikä tekemättömät työt.

On aika ihanaa olla 40+ ja onnellinen nainen, tänään. En uskonut, enkä osannut kuvitella, että tämä vuosikymmen voisi olla näin kiva!